Kirkkoa johdetaan pelolla

 Mitä lähemmäs työelämään siirtymistä tulen, sitä enemmän minua pelottaa. Nuorena seksuaalivähemmistöön kuuluvana naisena en voi ikinä tietää, kuinka paljon ja millaista asiatonta kohtelua tai hengellisen vallan väärinkäyttöä tulee kohtaamaan. Jos nyt hakisin pappisvihkimystä, ei olisi montakaan piispaa, joihin luottaisin niin paljon, että uskaltaisin asettua prosessiin kuuluvaan kahdenkeskiseen tilanteeseen heidän kanssaan.

Kirkon virallisessa diskurssissa toistuu ajatus siitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua seurakunnassa. Kaikki ovat tervetulleita. Huomaamatta jää, että tällaisten väitteiden esittäjät ovat voittopuolisesti keski-ikään ehtineitä miesoletettuja, joilla on korkea asema kirkon hierarkiassa. On helppo sanoa, että syrjintää ei ole, jos siitä ei ole omakohtaista kokemusta. Ja jos pesee kätensä sorrosta, jota itse harjoittaa.

Elän hengellisessä yhteisössä, jossa juuri kukaan ei uskalla julkisesti puolustaa minua. ”Julkisesti” on tässä avainsana – suljettujen ovien takana hyväksyntä kyllä näkyy ja tuntuu. Mutta jos otan julkisessa ahdistavassa tilanteessa puheeksi väärän kohtelun, en voi luottaa, että nekään, joiden tiedän olevan puolellani, uskaltavat seisoa selkäni takana. Erityisesti monet kirkon työntekijät kokevat olevansa puun ja kuoren välissä. Omatunto kehottaa kohtelemaan kaikkia tasaveroisesti, vihkimään samaa sukupuolta olevia, tekemään tilaa moninaisuudelle. Silti seurakuntien arki on pitkälti vanhojen mallien toistoa, ja näkymätön kipu jää näkymättömäksi.

Kirkossa pelätään johtajia. Työntekijät pelkäävät työpaikkojensa puolesta. Pelko on aiheellista, kun katsoo eri hiippakuntien reaktioita esimerkiksi pappeihin, jotka ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia. Piiloon jää lukuisia muita esimerkkejä keinoista, joilla muita kuin miesoletettuja työntekijöitä kontrolloidaan. Alalle valmistuvat pelkäävät, että töitä ei saa, jos jättää verkkoon jälkiä tasa-arvon kannattamisesta. Tämäkin pelko on todellinen, sillä jo pelkästään naissukupuoli usein viivästyttää ensimmäisen työpaikan saamista. Kesätöissä seksuaalinen häirintä, asiaton käytös ja syrjintä eri muodoissaan ovat yleisiä.

Kaikkein haavoittavinta on se hienovarainen elekieli, jolla naisoletetut, transihmiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat riisutaan toimijuudesta. Esirukouksessa rukoillaan, että avioliitto pysyisi miehen ja naisen välisenä. Avioliittoon kuulutettujen kohdalla viikko toisensa jälkeen kiitetään Jumalaa siitä, että hän on ”antanut avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle”. Hallinnossa toteutetaan essentialistisia ”sukupuolten tasa-arvoon” liittyviä säännöksiä ilman, että kukaan kyseenalaistaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sateenkaari-ihmisenä ja naisena tunnen kirkkoa kohtaan vihaa. Jos seurakunnan toimintaan osallistuminen aiheuttaa ajoittain itsetuhoisia ajatuksia, se ei voi olla kaikille tasavertaista. Olen korviani myöten täynnä hyvien ihmisten hiljaisuutta, joka johtuu johtajien kontrollivallasta. Tunnen suurta surua niiden lasten ja nuorten puolesta, jotka kohtaavat rajua binääristä sukupuolittamista ja hengellistä väkivaltaa seurakunnan toiminnassa. Katarina Alangon tutkimuksen mukaan alle prosentti sateenkaarinuorista ajattelee, että uskonnollisen yhteisön suhtautuminen heihin on positiivista.[1] Kirkossa ei ole työsuojelupuhelinta, jonne kuka tahansa seurakuntalainen tai kirkon toimija voisi soittaa, kun kohtaa järkyttäviä tai ahdistavia hengellisiä tilanteita.

Onko kirkon tavoite tosiaan se, että sateenkaari-ihmiset kohdataan ensi kertaa, kun he ovat mahdollisesti tehneet itsemurhan ja makaavat arkussa siunauskappelissa? Onko ”kaikille avatun pappisviran” tarkoitus olla käytännössä auki lähinnä cisheteromiehille, jotka hymistelevät seksistisille vitseille rippileirillä?

******

Arvaan, että joku ruudun takana ajattelee nyt, että kirjoittajan kannattaisi hankkia ahdistukseensa ammattiapua. Kannattaisi käsitellä omat huonot kokemukset ja siirtyä elämässä eteenpäin. Ikävä kyllä se ei käy niin helposti. Keskusteluavulla on oma korvaamaton roolinsa, mutta se ei yksin ole ratkaisu ongelmaan. Valtava joukko ihmisiä jakaa samankaltaisen kokemustodellisuuden kuin minä. Ongelma ei ole meissä. Se on syvällä kirkon rakenteissa, ja sen nimi on pelolla hallitseminen. Vaikenemisen kulttuuri ei ole järkisyin perusteltavissa.

Minä en aio tukahduttaa vihaani. Kuolen, jos suljen sisääni kaiken, mitä minä ja kaikki muut kirkon marginalisoimat olemme kokeneet ja yhä koemme. Missään kohtaa Raamattua ei sanota, että sorrettujen tulisi vaieta seurakunnassa. Sen sijaan siellä sanotaan: ”Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.” (Sananl. 14:31)

Minut on lapsena kastettu. Ennen kaikkea: minä olen syntynyt tähän maailmaan, vapaana ja tasavertaisena. Jumala on luonut minut, joten mikä voi erottaa minut hänestä? ”Ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)

Ei minua ole luotu vaikenemaan. Eikä sinua. Jumala on antanut meille tunteet, jotta niiden avulla rakentaisimme hänen valtakuntaansa, oikeuden ja totuuden valtakuntaa, jossa miekat taotaan auran teriksi. Toivoisin, että jokainen Kristuksen ruumiiseen liitetty ymmärtäisi sen hiljaisen kivun, jota kristityt sisarukset edellä kuvatuista syistä tuntevat. Myötätunto osoittaa meille tien, jota kulkemalla voimme tulla perheeksi, jossa kukaan ei satuta toista. Rakastaminen vaatii rohkeutta, mutta niinhän se Jeesuksen ristintiekin aikanaan vaati.

Teksti: Saga Boberg

Kirjoittaja opiskelee teologiaa Itä-Suomen yliopistossa.

---

[1] Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Alanko, Katarina 2014: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Suomennos Kaljunen, Olavi. 33.

Onko lihan syöminen syntiä?

Suoraan kysymykseen harvoin saa täysin yksioikoista vastausta – niin ei käy nytkään. Nimittäin Raamatun arvopohjaan turvautuen lihan syöminen sinänsä ei ole syntiä. Vanhan testamentin alussa on peräkkäin kaksi aika erilaista luomiskertomusta. Kummankin kertomuksen mukaan ensimmäiset ihmiset söivät paratiisissa vain kasviksia ja hedelmiä ravinnokseen. Ehkä yleinen vegaanius on tila, jota voi tavoitella kuin utopiaa. Asia, josta voi haaveilla, mutta joka tuskin tässä maailmassa toteutuu.

Aatami ja Eeva eivät pysyneet paratiisissa, tapahtui syntiinlankeemus. Kuvaavasti se tapahtui, kun ihminen söi jotain mitä ei olisi pitänyt. Kaikki muuttui.

Tuhansia vuosia ihmiset elivät paimentaen eläimiä. Eläimet olivat kyllä kauppatavaraa ja niitä syötiinkin. Hyvä esimerkki tästä on Jeesuksen kertoma Tuhlaajapojan tarina. Kun kadoksissa ollut poika saapuu kotiin, on suuren juhlan aika. Silloin teurastetaan syöttövasikka. Pöytään pannaan parasta mitä talossa on.

Toinen kuuluisa eläimiin liittyvä kertomus on Hyvän Paimenen kertomus. Siinä Hyvä Paimen jättää laumansa, 99 lammasta, lähteäkseen etsimään sitä yhtä joka on kadoksissa. Juutalainen elämä 1500 eKr. alkaen oli sellaista, jossa jokainen yhteisön jäsen tiesi, miten lammaslauma käyttäytyy, kuinka paimen toimii, ja minkä arvoisia lehmät ovat. Siksi Jeesus käytti niitä esimerkkeinä. Samalla tavalla kuin nykyisin ehkä tiedetään paljonko autot maksavat, minkälainen työ on kassahenkilön työ, tai minkälainen kotieläin on koira.

Ihmisen ja eläimen suhde oli Raamatun aikoina erilainen kuin nykyinen tuotantoeläimen ja hänen omistajansa suhde. Eläimet elivät ulkona isoissa laumoissa, kukin omalle lajilleen melko tyypillistä elämää. Toki silloinkin oli juottovasikoita ja eläinten pidossa oli varmasti muitakin nykyajan etiikan mukaisia ongelmia.

Iso ongelma nykyisin on eläinten ja lihan tehotuotanto. Se ei jätä mitään sijaa ihmisen ja eläimen liitolle, kumppanuudelle tai vastavuoroiselle hyötymiselle. Se on kuin eläinten jättiläismäinen organisoitu keskitysleirijärjestelmä. Ja tämä on sekä väärin että syntiä.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mutta ei ihminen ole ainoa Jumalan luomus. Koko luomakunta, kaikki luonto on Jumalan luomaa. Ja ihminen rikkoo Jumalaa, luontoa ja itseään vastaan tehdessään eläimistä, elävistä Jumalan luomista olennoista, vain välikappaleen lihantuotantoon. Siinä luomakappaleen arvo otetaan pois ja eläimellä on vain lihan arvo. Eläimellä ei ole tehotuotannossa muuta roolia kuin olla mahdollisimman tuottava lihan, munien, maidon ja poikasten suhteen.

Monet eläinten tehotuotannon puolustajat vetoavat siihen, että he noudattavat säännöksiä ja toimivat lain sallimissa puitteissa. Näin varmasti onkin. Mutta eläinten kohtelu tehotuotannossa on eräs räikeimpiä esimerkkejä siitä, kuinka ihminen toimii lain sallimissa rajoissa, ja silti totaalisen väärin kaikilla eläimiä yhtään kunnioittavilla eettisillä mittareilla. Yksikään eläin ei koskaan suostuisi tuollaiseen kohteluun. Yksikään eläin ei halua kuolla ihmisten mielihalujen vuoksi. Yksikään eläin ei halua elämänsä olevan kärsimystä tai antaa jälkeläisiään pois.

Kun Jumala loi maailman, hän sanoi ensimmäiselle ihmiselle, että ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata. Tilanne on nyt sellainen, että ollaan kyllä viljelty. Tehoviljelty pellot, tehotuotettu eläimet, tehokalastettu kalat, tehohakattu metsät, suot on tehokuivatettu ja maapallo on tuhon partaalla. Mutta Jumalan antama tehtävä, maan varjelu, on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämä on yksiselitteisesti väärin ja syntiä. Ihminen on oman itsekkyytensä ja ahneutensa vanki.

Onko lihan syöminen syntiä? Tehotuotetun lihan syöminen on syntiä. Samoin on tehokalastetun kalan syöminen. Ja siltikin on vaikeaa puhua tästä avoimesti yhteiskunnassamme. Ettei lihansyöjä vain pahoittaisi mieltään, tai elinkeinonharjoittaja kokisi oloaan uhatuksi. Ehkä lihansyöjän pitääkin pahoittaa mielensä tehdäkseen muutoksen ruokavaliossaan. Ehkä eläinten tehotuotannossa toimivien elinkeinonharjoittajien pitääkin tuntea olonsa uhatuksi, jotta voivat vaihtaa elämänsä suuntaa. Ei toisten kärsimyksen varaan voi rakentaa omaa elämäänsä – ainakaan samalla esittäen kristittyä.

Tuuli Aitolehti
Kirkkoanarkisti ja pappi
Helsinki

Kirjoitus on julkaistu alun perin Eläinoikeuspuolueen (EOP) Vieraskynä-blogissa 22.7.2017. 

Israel on kirkon sokea piste

Israelin palestiinalaisiin kohdistuva rasistinen politiikka on ollut jälleen otsikoissa Ylen toimittaja Aishi Zidanin jouduttua viime viikolla etnisen profiloinnin kohteeksi yrittäessään tehdä työtään. Palestiinalaisiin ja palestiinalaistaustaisiin kohdistuva syrjintä ei kuitenkaan ole mitenkään uutta Israelissa. Mielenkiintoista sen sijaan on se, miten helposti nuo syrjivät käytännöt ja Israelin muut ihmisoikeusrikkomukset lakaistaan maton alle, kun kirkossa puhutaan Israelista.

                                                                                                                       

Kristillinen sionismi saa vapaasti kukoistaa Suomen luterilaisessa kirkossa. En ole ollut töissä yhdessäkään seurakunnassa, jossa ei järjestettäisi Israel-iltoja ja olen useasti messussa osallistunut esirukoukseen, jossa pappi erikseen rukoilee Israelin valtion puolesta. Monet seurakunnat järjestävät myös matkoja Israeliin. Käsitykseni mukaan noilla matkoilla harvoin mainitaan Israelin ihmisoikeusrikkomuksia tai sotarikoksia. Myös palestiinalaisten kristittyjen olemassaolo unohtuu kovin helposti.

Kristillisessä sionismissa on kyse siitä, että Israelin valtion tukeminen kuuluu kristityn velvollisuuksiin. Valitettavasti tämä tarkoittaa usein myös katseen kääntämistä pois Israelin valtion rasistisesta politiikasta ja sotarikoksista. Israel halutaan nähdä hyviksenä, ”Lähi-idän ainoana demokratiana”, joka ei tee virheitä. Jopa Israelin pommittaessa gazalaisia lapsia ja sairaaloita, käännetään nuo sotarikokset Hamasin tai palestiinalaisten syyksi ja Israel nähdään valtiona, joka vain toteuttaa oikeuttaan puolustaa itseään.

Israelin tukemisessa tai Israelin puolesta rukoilemisessa ei ole mitään väärää, kuten ei ole minkään muunkaan valtion puolesta rukoilemisessa. Israelin siunaaminen ei kuitenkaan tarkoita, että valtion rikoksia ja vääryyksiä tulisi siunata. Päinvastoin kristittyjen profeetallinen tehtävä on huomauttaa noista vääryyksistä ja tehdä kaikkensa, jotta ne saataisiin päättymään. Israelin sotarikosten tuominen päivänvaloon ja palestiinalaisten puolesta puhuminen ei tarkoita Israelin olemassaolon kieltämistä, tai Hamasin puolelle asettumista, samalla tavoin kuin Suomen valtion politiikan kritisoiminen ei tarkoita epäisänmaallisuutta. Vanhan testamentin profeetat kritisoivat hyvin kovasanaisesti Israelin kuninkaita, jotka sortivat köyhiä ja vähäosaisia. He tekivät tämän, koska he välittävät Israelin kansasta ja haluavat sen muuttaman toimintatapojaan. Samalla tavalla kuin Israelin toimintaa nykyäänkin kritisoivat juutalaiset ja juutalaisjärjestöt.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vastustaa Israelin valtiota tai juutalaisia. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on herätellä Suomen luterilaista kirkkoa muuttamaan sitä tapaa, jolla kirkossa puhutaan Israelista. Tätä toivovat myös Palestiinan kristityt, jotka ovat Kairos Palestine -dokumentissa julkaisseet avunpyyntönsä maailman kirkoille, jotka perinteisesti ovat nähneet vain Israelin näkökulman konfliktiin. Maailman suurin ekumeeninen toimielin, Kirkkojen maailmanneuvosto, on kuullut tuon avunhuudon ja puhuu kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta, tunnustaen Israelin sotarikokset ja laittoman miehityksen palestiinalaisille aiheuttaman kärsimyksen. Myös Suomen luterilainen kirkko kuuluu Kirkkojen maailmanneuvostoon, mutta sen kanta Israelin toteuttamiin vääryyksiin tuntuu olevan paljon epäselvempi kuin KMN:llä.

Vuonna 2009 julkaistu etelä-afrikkalainen tutkimus pyrki selvittämään, toteuttaako Israel miehittämällään länsirannalla apartheidin tunnusmerkit täyttävää politiikkaa. Etelä-afrikkalaisista, yhdysvaltalaisista, brittiläisistä ja israelilaisista tutkijoista koostuneen tutkimusryhmän puolitoista vuotta kestäneen tutkimuksen mukaan Israelin toteuttama politiikka on verrattavissa Etelä-Afrikassa tapahtuneeseen rotusortoon. Kuka tahansa länsirannalle matkustava voi itse käydä katsomassa israelilaisille ja palestiinalaisille erikseen rakennettuja bussipysäkkejä ja valtateitä sekä alueita, jotka ovat sallittuja vain juutalaisille ja todeta, että Etelä-Afrikan ja Yhdysvaltojen historiassa tutuksi tulleet apartheid-käytännöt ovat totisinta totta vielä tämän päivän Israelissa. Kansainvälinen kristillinen kirkko oli vahvasti mukana murtamassa Etelä-Afrikan apartheidia, mutta monelta osin tukee Israelin valtiota, joka toteuttaa täysin samanlaista politiikkaa. Israelin syrjivän politiikan ja sotarikosten myöntäminen ei ole antisemitismiä tai Israelin vastustamista. Sen pitäisi olla oikeudenmukaisuuteen ja jokaisen luodun ihmisen ihmisarvoon uskovalle kirkolle itsestäänselvyys.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja opiskelee uskontojen suhdetta rauhaan ja konflikteihin Uppsalan yliopistossa

Ps. Israel on ollut viime aikoina otsikoissa johtuen myös valtion tavasta vangita alaikäisiä palestiinalaisia. Yksi näistä lapsista on 16-vuotias Ahed Tamini, jonka vangitseminen on saanut myös paljon medianäkyvyyttä. Mikäli haluat painostaa Israelia vapauttamaan Taminin, sekä muut lapsivangit, voit allekirjoittaa Amnestyn vetoomuksen täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/israel-palestiinalaisnuori-ahed-tamimi-vapautettava/

Kärkäs keskustelu tienä kohti yhdenvertaisempaa kirkkoa

Viime aikoina kirkko on ollut otsikoissa lähinnä negatiivisten seikkojen vuoksi. Keskustelussa ovat olleet muun muassa samaa sukupuolta olevat parit ja heitä vihkineet papit, lasikatot kirkon viroissa sekä naispuolisten pappien ja ns. perinteistä virkakäsitystä edustavien yhteisöjen asema kirkossa. Kaikki kohut ovat synnyttäneet omalla tavallaan kiivasta keskustelua niin someforumeilla kuin kahvipöydissäkin. Keskustelua on syntynyt eri kantoja edustavien välillä, eikä kärkeviä kannanottojakaan ole säästetty. Eri mieltä olevien kritisoimisessa on käytetty kaikkia niitä ikävä keinoja, joita nykyajan somekulttuuri meille mahdollistaa.

Siinä, että kirkon sisällä riidellään kärkkäästikin erilaisista suurista ja pienistä asioista, ei ole mitään uutta. Jo alkuseurakunnassa syntyi kärhämää siitä, kuuluiko evankeliumi ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneille, vai pitäisikö sitä julistaa peräti kaikille ihmisille. Viime vuosituhannen alussa kirkko jakaantui kahtia, ja muodollisena syynä oli niinkin olennainen asia kuin kiista siitä, lähteekö Pyhä Henki vain Isästä vai sekä Isästä että Pojasta. Maailman silmissä tällaisista asioista riiteleminen on varmasti jo silloin näyttänyt lähinnä naurettavalta. Vähän samanlaista kummastelua kirkon menon takia olen aistinut niissä tuttavissani, jotka eivät muuten ole kiinnostuneet kirkon toiminnasta mutta jotka ova nimenomaan viimeaikaisten kohujen vuoksi ihmetelleet, mikseivät kirkon sisällä ihmiset pääse sopuun sinänsä yksinkertaisista asioista. Miksi kirkossa pitää käydä jatkuvaa vääntöä erilaisista tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvistä asioista?  

Kirkon sisälläkään kukaan ei halua elää riitelyn, erimielisyyksien ja kyräilyn ilmapiirissä. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään sellaisessa yhteisössä, jossa ihmiset jatkuvasti kyseenalaistavat omaa identiteettiä, ammatinvalintaa tai jopa arvokkuutta Jumalan silmissä. Kirkossa on pitkään vallinnut kuoliaaksi vaikenemisen ja vaientamisen ilmapiiri, jossa marginalisoitujen ihmisten asiat on joko tuomittu tai niitä ei ole edes haluttu nostaa esille, jotta vältytään ikävältä keskustelulta. Siksi onkin hyvä, että nyt näitä vaiettuja asioita nostetaan keskusteluun, vaikka ne aiheuttavatkin erilaisia kärhämiä ihmisten välille. On erittäin tärkeää, että erilaisten ryhmien näkemyksiä ja oikeuksia nostetaan keskusteluun ja että keskusteluun osallistuvat kaikki, joita asia koskee. Kiistelyn ilmapiiri ei johdu siitä, että jotkut ihmiset haluaisivat tehdä asioista hankalia ja hajottaa kirkkoa, vaan siitä, että kaikki haluaisivat elää ja uskoa kirkon piirissä sellaisina kuin he ovat.

Kiistely asioista, jotka tuntuvat itselle merkitykseltään vähäpätöisiltä ja marginaalisilta, voi näyttää turhalta ja oudolta. Kuitenkin niille ihmisille, joille kyse on omakohtaisesta asiasta ja jopa totuudesta, saanko olla totta sellaisena kuin olen tässä yhteisössä, keskustelun merkitys on kaikkea muuta kuin vähäpätöinen. Kun kyse on näin tärkeistä asioista, ei ole mikään ihme, että keskustelu herättää suuria tunteita, eikä kärkeviltä tuntuvilta huomioiltakaan voida välttyä. Kukaan ei halua elää riidan ilmapiirissä, mutta jos haluamme, että kirkko olisi kaikille turvallinen ja rakkaudellinen yhteisö, on välillä kärkkääksikin yltyvää keskustelua jatkettava, kunnes kirkko on oikeasti parempi paikka elää ja uskoa meille kaikille.  

- Riki Kuivalainen 
Kirjoittaja on teologian maisteri.