Sodoman synti

Sisältövaroitus: homofobia, rasismi, seksuaalinen väkivalta

Sinun sisaresi Sodoman synti oli julkea itsekkyys. Hän vietti tyttärineen yltäkylläistä ja huoletonta elämää, mutta kurjalle ja köyhälle hän ei avannut kättään.

·       Hesekiel 16:49-50

Tarina Abrahamista, tämän veljenpojasta Lootista ja Lootin perheen kotikaupungista (1. Moos. 18:16-19:30) on varmasti yksi väärinymmärretyimpiä kohtia Raamatussa. Monet kohtaan törmänneet ovat tarttuneet sen sanoihin kuin aseisiin, kun on ollut puhe homoudesta. Sodoman kaupungin miesten käytöstä on usein luultu homoseksuaaliseksi. Näin kohta, jossa jopa Raamatun itsensä mukaan (ks. ylläoleva lainaus Hesekielin kirjasta) on kyse äärimmäisestä, tietoisesta epävieraanvaraisuudesta, on muuttunut lyömäaseeksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tarina menee näin: Abrahamin veljenpoika Loot on asettunut Sodoman kaupunkiin asumaan perheensä kanssa. Eräänä iltana kaupunkiin tulee kolme miestä, jotka Loot pyytää viettämään yön luonaan. Kun kaupungin miehet kuulevat vieraista, he ryntäävät Lootin talolle. He huutavat oven edessä:

"Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!"

Jumala ei anna näin tapahtua. Yön pimettyä Loot pakenee perheineen kaupungista. Kolme vierasta, jotka todellisuudessa ovat enkeleitä, saavat vahvistuksen kuulemalleen. Heidät on lähetetty tutkimaan Sodomasta lausuttuja syytöksiä, ja ne ovat osoittautuneet tosiksi. Sodoma on juuri niin julma paikka kuin he ovat kuulleet. Vielä samana yönä Jumala tuhoaa kaupungin ja kaikki sen asukkaat. Vain Loot tyttärineen pääsee pakoon. Kokemuksen traumatisoima Loot ei enää uskalla asettua asumaan uuteen kaupunkiin vaan valitsee kodikseen mieluummin luolan.

Huomionarvoista tilanteessa on, että Loot on itsekin ulkopuolinen kaupungissa: maahanmuuttaja, kotoisin Kaldean Urista. Sodoman on tulkittu sijainneen nykyisen Kuolleenmeren alueella. Ur taas sijaitsi Persianlahden rannalla, 500 kilometriä länteen Sodoman oletetusta sijainnista.

Sodomalaiset miehet siis kuulevat, että kaupungissa asuva maahanmuuttajamies on saanut vieraita. Ilman sen kummempaa pohdintaa he ryntäävät Lootin talolle aikeenaan tehdä vieraille seksuaalista väkivaltaa. Kun Loot yrittää panna vastaan, miehet huutavat:

"Pois tieltä! Tuo yksi on tullut muukalaisena tänne asumaan, ja hän pyrkii jo määräilemään meitä. Nyt sinun käy vielä pahemmin kuin noiden miesten!"

Kuulostaa hälyttävän tutulta, että miesten väkivaltainen uho kohdistuu juuri maahanmuuttajamieheen ja hänen vieraisiinsa. Kyseessä ei tietenkään ole homoseksuaalisuuden ilmaus vaan seksuaalisella väkivallalla, joukkoraiskauksella uhkailu. Miehethän sanovat itsekin, että vieraiden miesten käy pahasti, ja Lootin “vielä pahemmin.” Ilmiö, joka uhkausten taustalla on, ei ole seksuaalisuus vaan muukalaisvihamielisyys, rasismi.

Raamatussa ei puhuta homoseksuaalisuudesta mitään, koska käsitettä ei kirjojen syntyaikana tunnettu. Homoutta käsitteenä ei vastusteta eikä puolusteta. Sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuuluisia samansukupuolisia pareja tietenkin on, esimerkiksi Daavid ja Jonatan:

“Niin Jonatan teki liiton Daavidin suvun kanssa ja sanoi: "Herra kostakoon Daavidin vihollisille!" Ja Jonatan pyysi vielä Daavidiakin vannomaan heidän keskinäisen rakkautensa kautta, sillä hän rakasti Daavidia yhtä paljon kuin omaa henkeään.” - 1. Sam. 20:16-17

Daavid sanoi:

“Raskas on suruni sinun tähtesi, veljeni Jonatan.

Sinä olit minulle rakas.

Minulle oli sinun ystävyytesi

naisen rakkautta ihanampi. - 2. Sam. 1:26

Nyt joku voi sanoa, että ystäviähän nämä miehet olivat eivätkä rakastavaisia! Ja niinkin voi ajatella. Emme saa koskaan tietää, kumpi oli kyseessä - tuhansien vuosien takaisten tekstien tulkitseminen on aina arvailua.

Hyvinkin helposti todennettava muukalaisvihamielisyys sen sijaan elää ja voi Raamatun lehdillä hyvin. Se ei kuitenkaan koskaan ole hyväksyttyä vaan pikemminkin tuomittava ominaisuus.

Samasta tuomittavasta muukalaisvihamielisyydestä kertoo Toisen Mooseksen kirjan alku. Siinä israelilaiset ovat päätyneet Egyptiin nälänhätää pakoon - he ovat siis kuin nykyajan ilmastopakolaisia. Ilmapiiri heitä kohtaan on vihamielinen:

“Egyptissä nousi valtaan uusi kuningas, joka ei tiennyt Joosefista mitään. Hän sanoi kansalleen: "Israelilaiset ovat tulleet liian lukuisiksi ja voimakkaiksi. Nyt meidän on toimittava viisaasti, etteivät he enää lisäänny. - - Niin israelilaisille asetettiin työnjohtajia, joiden oli määrä näännyttää heidät raskaalla pakkotyöllä. Heidät pantiin rakentamaan Pitomin ja Ramseksen kaupungit, joihin tuli faraon varastot. Mutta mitä enemmän heitä sorrettiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja sitä laajemmalle he levisivät, niin että egyptiläiset alkoivat vihata heitä. He pakottivat lopulta israelilaiset orjikseen ja katkeroittivat heidän elämänsä ankaralla työllä, laastin- ja tiilenteolla ja raskaalla maatyöllä, kaikenlaisella pakkotyöllä.” (2. Moos 1:8-14)

Egyptin kuninkaan kohtalo on kuitenkin karu; sorretut kääntyvät sortajaansa vastaan ja meri huuhtoo kuninkaan sotavaunut tiehensä. Samoin käy Sodoman väkivaltaisille miehille: tuli peittää heidät alleen.

Raamatun sanoma on harvoin suunnattu tyytyväisille, menestyville ja etuoikeutetuille. Päinvastoin se on lupaus vapaudesta niille, joita elämänsä onnistujat kolhivat viedessään puheenvuorot palavereissa, pullat kahvipöydässä ja palstatilan vähemmistöjä koskevassa keskustelussa.

Jokaisessa meistä on näitä molempia. Ripaus niin etuoikeutettua kuin kolhittua, sortajaa kuin sorrettua. Siksi myös Raamatun lupaukset vapaudesta koskettavat jokaista.

Ajattelen kuitenkin itse, ettei minun käy päinsä jäädä vain tunnelmoimaan Jumalan lupauksien äärelle. On tehtävä työtä, tehtävä parannusta. Se, mikä minussa on kolhittua, ansaitsee tilaa ja vapautta hengittää; ja se, mikä minussa on etuoikeutettua, minun on tunnistettava, käsiteltävä ja tehtävä mahdollisuuksien mukaan vaarattomaksi, etten olisi esteenä toisten vapaudelle.

Lopuksi vielä profeetta Jesajan (Jes. 58:6-8) esimerkki parannuksen tekemisestä:

että vapautat syyttömät kahleista,

irrotat ikeen hihnat

ja vapautat sorretut,

että murskaat kaikki ikeet,

murrat leipää nälkäiselle,

avaat kotisi kodittomalle,

vaatetat alastoman, kun hänet näet,

etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi

ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.

PS. Jos sinun on vaikea kuvitella, millä tavoin saattaisit olla etuoikeutettu, suosittelen lämpimästi tutustumista harjoitukseen nimeltä etuoikeuskävely.

Hyväntekijät viimeisellä tuomiolla

Tasaisin väliajoin kuulen puheenvuoroja, joissa painotetaan kirkon toiminnan olevan evankeliumin sanallisessa julistamisessa. Ajatus jatkuu yleensä siten, että sosiaalinen työ, yhteiskunnalliset kannanotot tai hyväntekeväisyys ovat evankeliumin julistamisen vastavoima. No, ehkei sentään vastavoima mutta vähintäänkin este tai harhautus johon kirkko ei saa kaatua. Yhteiskuntaan keskittyminen muka vesittäisi kirkon sanoman. Kirkon pitäisi keskittyä sanan julistamiseen, vaikka hyvän tekeminen onkin ihan kannatettavaa ja söpöä.

 

Raamatusta ja kirkon perimästä nousee tietysti monta kohtaa tällaista ajattelua vastaan, mutta keskityn tällä kertaa Matteuksen evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus esittää vertauksen viimeisestä tuomiosta.

Matt. 25:42-45

Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'

Tämän raamatunkohdan sanoma on vastustamattoman selkeä: todellinen usko näkyy tekoina. Usko ei ole ihmisyksilön mielen ratkaisu, jonka jälkeen voi elää elämän niin kuin ennenkin. Usko muuttaa ihmisen mielen ja käytöksen. Kirkon tulee puolustaa sorrettujen oikeuksia ja auttaa heitä. Teot ovat yhtä kiinteä osa evankeliumia kuin sanat.

Kirkon hyväntekeväisyys on monesti hyväksyttyä. Kirkon päättäjät muistavatkin mainita tämän aina saadessaan julkisuutta, sillä moni kirkon jäsen maksaa kirkollisveronsa pääasiassa siitä syystä että kirkko tekee hyvää. Tällainen ajattelu menee mielestäni vähän vikaan, sillä myös maailma on ymmärtänyt hyväntekeväisyyden tarpeen. Loistavaa työtä tekeviä järjestöjä ja liikkeitä löytyy ilman kristillistä uskoakin, ja ne tarvitsevat euroja siinä missä kirkkokin. Suoraan sanottuna: on kirkolta tekopyhää markkinoida kirkollisveron maksua väylänä hyvän tekemiseen. Teoilla tai kirkon jäsenyydellä ei ihminen voi pelastua, ainoastaan Jeesuksen armolla. Jos tämä jumaloppi ei nappaa, niin omaatuntoa voi lievittää antamalla euronsa muuallekin.

Kirkon ei pidä tehdä hyvää sen takia, että pitää tehdä hyvää. Auttamalla avuttomaksi tekevä hyväntekeväisyys on vallankäytön muoto. Kirkon on annettava leipä nälkäiselle, mutta kysyttävä vallanpitäjiltä, miksi köyhällä ei ollut leipää alunperin? Ja ehkä olennaisempi: arvoisa hallitus, milloin me voitaisiin lopettaa tämä leivänjakelu?

Köyhyyskeskustelu länsimaissa kääntyy aina nopeasti siihen, miten köyhät ovat itse vastuussa kohtalostaan. Se ärsyttää minua suuresti, ja kuvittelen sen ärsyttäneen Jeesustakin. Siksi Jeesus ehkä esitti vertauksensa puhumalla vain köyhyydestä ja ongelmista ilman selittelyjä.

 

Minun oli nälkä, koska olin ostanut ison telkkarin, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, koska krapulassa usein on, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, koska jätin vuokrani maksamatta, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, koska vaatteeni jäivät vieraaseen makuuhuoneeseen, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin elintapojeni vuoksi sairas ja tekemäni rikoksen vuoksi vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, eikö nyt vähän kannattaisi katsoa peiliin ja ottaa itseään niskasta kiinni, eihän yhteiskuntamme ylipaisunut sotebudjetti voi mitenkään riittää vapaamatkustajien hyysäämiseen?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: mitä ihmettä te nyt oikein lässytätte - eiköhän käydä tämä vielä kerran läpi alusta asti...'

Köyhiä omasta kohtalostaan syyllistävät jättävät katsomatta isoa kuvaa. He eivät näe omia etuoikeuksiaan. He eivät näe köyhyyttä tuottavia mekanismeja yhteiskunnassamme. Ei ole kertakaikkiaan mikään ihme, että elämänhallinta ei kiinnosta, jos mahdollisuutta tasapainoiseen elämään ei ole. Jos on lapsesta asti painettu alas, jätetty ulkopuolelle, kielletty mahdollisuudet, jätetty osattomaksi. Niin maailma tekee.

Minun oli nälkä, koska olin ostanut ison telkkarin antamaan tyhjään elämääni edes jotakin iloa tuottavaa, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, koska ainoiden ystävieni kanssa dokaamisen jälkeen krapulassa usein on, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, koska jätin vuokrani maksamatta jäätyäni työttömäksi, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, koska vaatteeni jäivät vieraaseen makuuhuoneeseen jonne olin edes hetken tervetullut, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin mielenterveysongelmieni ja elintapojeni vuoksi sairas ja ainoana toivonani tekemäni rikoksen vuoksi vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, yritätkö nyt siis ihan tosissasi sanoa että kaikkia pitää rakastaa?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti.'

 

 

Arto Leinonen

Kirjoittaja on kirkon diakoniatyöntekijä.

Elokuva-arvostelu: Maria Magdaleena

Maria Magdaleena

Suomen ensi-ilta pe 23.3.2018

Piinaviikon kynnyksellä pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa sai ensi-iltansa sai Garth Davisin ohjaama elokuva, joka nostaa esiin ehkä Raamatun kiehtovimman naishahmon, Maria Magdaleenan. Havahduin Magdalan Mariaan vuosi sitten pääsiäisenä, kun sain käsiini Cynthia Bourgeaultin kirjan The Meaning of Mary Magdalene: Discovering the Woman at the Heart of Christianity. Jeesuksen lähipiiriin kuulunut nainen, jonka muistan peruskoulun uskonnontunneilta lähinnä prostituoituna, josta Jeesus ajoi pois seitsemän pahaa henkeä, esitellään kirjassa yllätyksekseni Jeesuksen uskottuna opetuslapsena, ystävänä ja tukijana, jonka huono maine osoittautuu ensisijaisesti kirkonmiesten tarkoituksenmukaiseksi luomukseksi. Samoilla linjoilla on myös Maria Magdaleena -elokuva.

Elokuva on kokemuksena vaikuttava. Se on kerronnaltaan vähäeleinen, mutta täynnä sanomaa, joka jättää jäljen. Elokuvan päähenkilö on naimakauppoja pakeneva Magdalan Maria, joka liittyy perheensä vastustuksesta huolimatta Jeesuksen opetuslapsiin ja jättää siihenastisen elämän taakseen. Marian näkökulman kautta elokuva tuo esiin alistettujen naisten maailman – todellisuuden, jossa nainen on kehdosta hautaan miehen omaisuutta.

Ruusuista ei ole Magdalan Marian matkanteko opetuslastenkaan joukossa. Nainen, jolle Jeesus osoittaa ystävyyttä ja kiintymystä, herättää luonnollisesti kateutta, vastustustakin. Erityisesti Maria Magdaleenan ja Pietarin välinen suhde on kitkainen. Siinä missä miesapostolien tavoitteena on Jumalan valtakunnan pystyttäminen poliittisin keinoin, Marialle valtakunta on ihmisen sisäistä todellisuutta, mystistä yhteyttä, tässä ja nyt.

Magdalan Marian sanoma on selkeä: maailma muuttuu vain, kun me itse muutumme ja ymmärrämme, että Jumalan valtakunta alkaa meistä itsestämme. Henkilökohtaisesti vaikuttavimpana kuvastona koin kohtaukset, joissa Maria virittäytyy kärsivän lähimmäisen kanssa sellaiseen henkiseen yhteyteen, joka kannattelee läsnäolollaan toisen ihmisen kärsimystä ja tuskaa. Elokuvan alussa Maria auttaa pelokasta nuorta naista synnyttämään. Toisessa kohtauksessa Maria ja Pietari löytävät tuhotun kylän, jonka kuvasto on kuin tuhoamisleirien raunioista. Pietari haluaa jatkaa matkaa, mutta Maria kieltäytyy lähtemästä kuolemaa tekevän äidin luota. Pietari nostaa äidin viereltä lapsen syliinsä, mutta lapsi menehtyy. Marian kyky kohdata inhimillinen kärsimys, asettua sen äärelle, tukea ja kulkea mukana, on jotain muuta kuin poliittisesta kapinasta unelmoivien miesapostolien voima, joka lopulta tuhoaa myös rakastetun Mestarin maanpäällisen elämän. Eikä Maria Magdaleena hylkää Jeesusta silloinkaan, kun muut hylkäävät.

Elokuvaa tuskin kannattaa mennä katsomaan minään suurena, elokuvaakerrontaa uudistavana teoksena. Sitä on Suomen ulkopuolella arvosteltu hitaasta kerronnasta ja on totta, ettei kyseessä ole mikään erotiikkaa tihkuva tai Graalin maljan jalanjäljissä salaliittoteorioita punova toiminta-elokuva. Kristinuskon historiasta ja erityisesti feministisestä kristinuskon tulkinnasta kiinnostuneille uskallan elokuvaa kuitenkin suositella. Plussaa myös siitä, että tässä elokuvassa myös kristinuskon pääpahis Juudas (jota esittää valovoimainen ranskalaisnäyttelijä Tahar Rahim) saa ymmärrystä osakseen.

Tiina Kristoffersson

Musiikkiteatterin toiminnanjohtaja

Elokuvan trailerin voit katsoa täältä: https://www.youtube.com/watch?v=mCDZtx-eRDs&feature=youtu.be

Virgin Mary, Mother of God, put Putin away!

Venäjällä järjestettiin presidentinvaalit sunnuntaina 18.3., ja istuva presidentti Vladimir Putin sai jatkokauden 76,7 prosentin osuudella äänistä. Edellisten presidentinvaalien aikaan kevättalvella 2012 Venäjällä nähtiin unohtumaton poliittinen protesti, joka hyödynsi kristillistä kirkkotilaa ja kuvastoa. Kyse on tietenkin taiteilija-aktivistiryhmä Pussy Riotin Punk Prayer -performanssista Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa 21.2.2012. Kirkko ei valikoitunut tapahtumapaikaksi vain shokkiarvon takia, vaan ortodoksikirkon instituution ja valtion tiukentunut liitto kirvoitti aktivistiryhmältä harkittua kritiikkiä. Tanssia, kirkkotilan raivokasta haltuunottamista, punk räppiä ja rukouksen elementtejä sisältänyt performanssi ehti kestää vain alle minuutin ennen kuin esiintyjät poistettiin kirkosta. Punk Prayerin merkitys on kuitenkin kestoaan kauaskantoisempi.

Yksi Punk Prayerin kiehtovimmista puolista on institutionaalisen uskonnon kritisoiminen. Tuomitut aktivistit Nadežda Tolokonnikova ja Maria Aljohina määrittelevät itsensä ortodoksikristityiksi. Voisi tulkita, että he valitsevat olla oman uskonnollisen yhteisönsä aktiivisia toimijoita. He siis ottavat vakaumuksensa ja sitoumuksensa tosissaan! Pussy Riotin protestin kärkenä oli vastustaa ortodoksikirkon korruptiota, patriarkka Kirillin ylellistä elämäntapaa, sekä Putinin ja valtiovallan tukemista. Yhtä lailla huolenaiheena oli kirkon ja valtion liiton vaikutus naisten, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, sekä poliittisen opposition elintilaan. Aktivistit eivät pilkanneet Jeesusta, vaan ottivat parhaaksi näkemällään tavalla oppia hänen toimintatavastaan. Palmusunnuntain evankeliumi Matteuksen mukaan (Matt. 21:12-17) kertoo Vapahtajasta, joka puhdistaa temppelin kaupanteosta ja saa kiitoksensa lasten ja muiden haavoittuvassa asemassa olevien suusta.

Tässä ote Punk Prayerista:

“The head of the KGB, their chief saint,
Leads protesters to prison under escort
In order not to offend His Holiness
Women must give birth and love

Shit, shit, the Lord’s shit!

Shit, shit, the Lord’s shit!

[Chorus]
Virgin Mary, Mother of God, become a feminist

Become a feminist, become a feminist!”

Punk Prayeria tutkinut Anne-Marie Korte esittää, että kyseessä on aktivistien paradoksaalinen ja monitulkintainen protesti, jossa politiikka, teologia, maallinen, hengellinen, yksityinen, poliittinen, rationaalinen ja tunteellinen sekoittuvat tietoisesti. Venäjän ortodoksikirkko instituutiona tukee patriarkaalisuutta, tiettyjen ihmisryhmien sortamista, ja uusliberalismia yhteiskunnassa. Kuitenkin Pussy Riotin aktivistit valitsivat käyttää ortodoksikristillistä estetiikkaa ohi instituution, eli ilman ortodoksikirkon auktoriteettien lupaa. Protestia valmistelleeseen Pussy Riot -ryhmään kuului myös miehiä, mutta itse esityksessä oli läsnä viisi naista. Heistä kahta, Nadežda Tolokonnikovaa ja Maria Aljohinaa, odotti lähes kahden vuoden vankilatuomio huliganismin ja uskovaisten tunteiden loukkaamisen perusteella. Oikeuden tuomiossa käytettiin hyväksi sellaisia tarkempia syytöksiä kuten kirkon häpäiseminen, epäkunnioitus kristittyä maailmaa ja kaanonia kohtaan, sekä valtion hengellisen perustan heikentäminen. Kuitenkin aktivistit itse vastasivat näihin syytöksiin esittämällä, että heidän protestinsa seurasi kristillisen uskon profeetallista tietä. He pyrkivät varjelemaan kristillisiä ydinarvoja – rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja epäitsekästä omistautumista – sellaisilta vallanpitäjiltä, jotka tahtovat vääristää ja omia niitä valtansa vahvistamiseen.

Elämme maailmassa, jossa Putin on juuri valittu uudelle kaudelle ja muutkin autoritääriset vallanpitäjät istuvat tiukasti tuolillaan. Yhtä aikaa elämme hiljaista viikkoa ja pääsiäisen läheisyyttä, jossa päähenkilönä on aivan toisenlainen vallanpitäjä: vallasta riisuutuva Vapahtaja. Tämä onkin mahtavaa aikaa kysyä itseltään ja omilta yhteisöiltään rehellisiä kysymyksiä. Rajaammeko joitain ihmisiä ulos Jeesuksen seurasta ja pelastuksesta? Pakenemmeko sovinnaiseen moraalisuuteen ja sellaiseen hyvän tekemiseen, joka on omien maallisten etujemme mukaista eikä vahingossakaan loukkaa vallitsevia valtarakenteita? Paheksummeko niitä, jotka kehtaavat pitää ääntä epäkohdista niin että oma mukavuutemme häiriintyy?

Mitä Pussy Riotin aktivistit tekivät tukalassa yhteiskunnallis-kirkollisessa tilanteessa? Virittivät huutavan rukouksen ja suostuivat kärsimään itseään suuremman vapauden takia.

Otsikko on lainaus Punk Prayerista.

Lähteinä on käytetty Anne-Marie Korten artikkelia Pussy Riot’s Punk Prayer as a Case of/for Feminist Public Theology (Journal of the European Society of Women in Theological Research 22/2014), sekä Antti Rautiaisen juttua Pussy Riot kuusi vuotta myöhemmin (Voima-lehti 5.2.2018: http://voima.fi/artikkeli/2018/pussy-riot-kuusi-vuotta-myohemmin/)

Tiia Orpana

Kirjoittaja on TK, uskonnon ja konfliktintutkimuksen maisterivaiheen opiskelija.

Onko lihan syöminen syntiä?

Suoraan kysymykseen harvoin saa täysin yksioikoista vastausta – niin ei käy nytkään. Nimittäin Raamatun arvopohjaan turvautuen lihan syöminen sinänsä ei ole syntiä. Vanhan testamentin alussa on peräkkäin kaksi aika erilaista luomiskertomusta. Kummankin kertomuksen mukaan ensimmäiset ihmiset söivät paratiisissa vain kasviksia ja hedelmiä ravinnokseen. Ehkä yleinen vegaanius on tila, jota voi tavoitella kuin utopiaa. Asia, josta voi haaveilla, mutta joka tuskin tässä maailmassa toteutuu.

Aatami ja Eeva eivät pysyneet paratiisissa, tapahtui syntiinlankeemus. Kuvaavasti se tapahtui, kun ihminen söi jotain mitä ei olisi pitänyt. Kaikki muuttui.

Tuhansia vuosia ihmiset elivät paimentaen eläimiä. Eläimet olivat kyllä kauppatavaraa ja niitä syötiinkin. Hyvä esimerkki tästä on Jeesuksen kertoma Tuhlaajapojan tarina. Kun kadoksissa ollut poika saapuu kotiin, on suuren juhlan aika. Silloin teurastetaan syöttövasikka. Pöytään pannaan parasta mitä talossa on.

Toinen kuuluisa eläimiin liittyvä kertomus on Hyvän Paimenen kertomus. Siinä Hyvä Paimen jättää laumansa, 99 lammasta, lähteäkseen etsimään sitä yhtä joka on kadoksissa. Juutalainen elämä 1500 eKr. alkaen oli sellaista, jossa jokainen yhteisön jäsen tiesi, miten lammaslauma käyttäytyy, kuinka paimen toimii, ja minkä arvoisia lehmät ovat. Siksi Jeesus käytti niitä esimerkkeinä. Samalla tavalla kuin nykyisin ehkä tiedetään paljonko autot maksavat, minkälainen työ on kassahenkilön työ, tai minkälainen kotieläin on koira.

Ihmisen ja eläimen suhde oli Raamatun aikoina erilainen kuin nykyinen tuotantoeläimen ja hänen omistajansa suhde. Eläimet elivät ulkona isoissa laumoissa, kukin omalle lajilleen melko tyypillistä elämää. Toki silloinkin oli juottovasikoita ja eläinten pidossa oli varmasti muitakin nykyajan etiikan mukaisia ongelmia.

Iso ongelma nykyisin on eläinten ja lihan tehotuotanto. Se ei jätä mitään sijaa ihmisen ja eläimen liitolle, kumppanuudelle tai vastavuoroiselle hyötymiselle. Se on kuin eläinten jättiläismäinen organisoitu keskitysleirijärjestelmä. Ja tämä on sekä väärin että syntiä.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mutta ei ihminen ole ainoa Jumalan luomus. Koko luomakunta, kaikki luonto on Jumalan luomaa. Ja ihminen rikkoo Jumalaa, luontoa ja itseään vastaan tehdessään eläimistä, elävistä Jumalan luomista olennoista, vain välikappaleen lihantuotantoon. Siinä luomakappaleen arvo otetaan pois ja eläimellä on vain lihan arvo. Eläimellä ei ole tehotuotannossa muuta roolia kuin olla mahdollisimman tuottava lihan, munien, maidon ja poikasten suhteen.

Monet eläinten tehotuotannon puolustajat vetoavat siihen, että he noudattavat säännöksiä ja toimivat lain sallimissa puitteissa. Näin varmasti onkin. Mutta eläinten kohtelu tehotuotannossa on eräs räikeimpiä esimerkkejä siitä, kuinka ihminen toimii lain sallimissa rajoissa, ja silti totaalisen väärin kaikilla eläimiä yhtään kunnioittavilla eettisillä mittareilla. Yksikään eläin ei koskaan suostuisi tuollaiseen kohteluun. Yksikään eläin ei halua kuolla ihmisten mielihalujen vuoksi. Yksikään eläin ei halua elämänsä olevan kärsimystä tai antaa jälkeläisiään pois.

Kun Jumala loi maailman, hän sanoi ensimmäiselle ihmiselle, että ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata. Tilanne on nyt sellainen, että ollaan kyllä viljelty. Tehoviljelty pellot, tehotuotettu eläimet, tehokalastettu kalat, tehohakattu metsät, suot on tehokuivatettu ja maapallo on tuhon partaalla. Mutta Jumalan antama tehtävä, maan varjelu, on jäänyt lapsipuolen asemaan. Tämä on yksiselitteisesti väärin ja syntiä. Ihminen on oman itsekkyytensä ja ahneutensa vanki.

Onko lihan syöminen syntiä? Tehotuotetun lihan syöminen on syntiä. Samoin on tehokalastetun kalan syöminen. Ja siltikin on vaikeaa puhua tästä avoimesti yhteiskunnassamme. Ettei lihansyöjä vain pahoittaisi mieltään, tai elinkeinonharjoittaja kokisi oloaan uhatuksi. Ehkä lihansyöjän pitääkin pahoittaa mielensä tehdäkseen muutoksen ruokavaliossaan. Ehkä eläinten tehotuotannossa toimivien elinkeinonharjoittajien pitääkin tuntea olonsa uhatuksi, jotta voivat vaihtaa elämänsä suuntaa. Ei toisten kärsimyksen varaan voi rakentaa omaa elämäänsä – ainakaan samalla esittäen kristittyä.

Tuuli Aitolehti
Kirkkoanarkisti ja pappi
Helsinki

Kirjoitus on julkaistu alun perin Eläinoikeuspuolueen (EOP) Vieraskynä-blogissa 22.7.2017. 

Vastine Kotimaan artikkeliin Lauri Thurénin luennosta

Kotimaa julkaisi tällä viikolla artikkelin joka väittää, että kansalaistottelemattomuus ei ole raamatullista. Artikkeli perustuu Itä-Suomen yliopiston eksegetiikan professori Lauri Thurénin pitämään luentoon Karjalan teologisen seuran järjestämässä Valta-Symposiumissa. Väite on kovin provokatiivinen, sillä monien kristittyjen mielestä kansalaistottelemattomuus ei ole vain raamatullista ja osa kristinuskoa, vaan jopa kristityn velvollisuus sortavan hallinnon edessä. Tässä vastineessa aion perustella, miksi Thurénin esittämä teologia on vahingollista kristinuskolle, eikä sovi modernin kristinuskon käytäntöön.

Artikkeli siteeraa alussa Thurénia:  “Raamattu ei suosittele aktiivisen kriittistä suhdetta valtiovaltaan, vaan kehottaa juutalaisia ja kristittyjä olemaan ehdottoman kuuliaisia jopa hirmuhallitsijoille.” Argumentteina tämän väitteen tueksi Thurén nostaa Jeremian toteamuksen, että hirmuhallitsija Nebukadnessar oli Jumalan valitsema hallitsija, jota ei tule kyseenalaistaa, sekä ensimmäisen Pietarin kirjeen kehotuksen ”taipumaan Herran vuoksi” ja olemaan kuuliaisia esivallalle.

Nebukadnessarin tapauksessa Jumala oli Jeremian mukaan asettanut hirmuhallitsijan rankaisemaan Jumalasta luopunutta Israelin kansaa. Thurénin mukaan 600 vuotta myöhemmin kristityt perivät tämän ajattelun juutalaisilta ja pitivät Rooman keisaria uutena Nebukadnessarina. Nykyään löytyy toki kristillisiä yhteisöjä, jotka näkevät Jumalan rankaisevan vääräuskoisia tai Jumalasta luopuneita, esimerkiksi luonnonkatastrofien muodossa, mutta kristinuskon valtavirtaan tämä käsitys ei sovi. Ajatus siitä, että hirmuhallinto olisi Jumalan tapa rangaista Jumalasta luopuneita kansoja on kristinuskolle vieras, sillä syntien rangaistus on tapahtunut jo ristillä, joten maanpäällistä tuomiota ei enää tarvita. Varsinkaan kollektiivista, jossa Jumala rankaisisi kokonaisia kansoja yhteisöinä.

Toisena argumenttina Thurén esittää, että kristityt ovat historiassa pääasiassa alistuneet esivallalle ja hyötyneet siitä: ”Pysymällä alamaisina kristityt saivat lopulta vainot loppumaan. Valtaa pitävät huomasivat, että kristityistä ei ole vaaraa. Esivallan edessä alistumisen syy ei kuitenkaan ollut ensi sijassa opportunismi vaan juutalainen teologia.” Thurén väittää artikkelissa, että jopa Kristus alistui esivallalle: ”Esivallalle alistuttiin, koska se oli Jumalan tahto, ei siksi, että esivalta olisi ollut oikeudenmukainen. Lisäksi ajateltiin, että Kristus alistui, kuten Jumalan kansa. Hän oli nöyrä eikä vastustanut pahaa pahalla.”

Tässä kohtaa on hyvä huomioida, että vaikka Jeesus ei aloittanut suoraa poliittista kansannousua, hän ei myöskään alistunut, kuten Thurén väittää. Vuorisaarnassa Jeesus kehottaa olemaan tekemättä pahalle vastarintaa (Matt 5:39). Alkukieltä tuntevat tietävät, että vastarinnalla Jeesus tarkoittaa nimenomaan väkivaltaista vastarintaa. Hän ei tuominnut vastarinnan tekemistä, vaan väkivaltaan vastaamista väkivallalla. Jeesus näyttää meille opetuksillaan sekä omalla toiminnallaan tavan tehdä pahalle vastarintaa, ilman että kristitty joutuu itse käyttämään väkivaltaa.

Jeesuksen esimerkki, sekä opetukset toisen posken kääntämisestä, ovatkin olleet historian saatossa inspiraationa lukemattomalle määrälle ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet väkivallatonta aktiivista vastarintaa. Jeesuksen väkivallaton vastarinta oli, niin äärimmilleen vietyä, että hän oli valmis jopa kuolemaan ristillä, uskollisena periaatteilleen. Ristinkuolema ei ollut passiivista alistumista, vaan aktiivista vastarintaa viimeiseen asti. Väite, että ”kansalaistottelemattomuuden ajateltiin vievän eroon Vapahtajasta" kuulostaa absurdilta, sillä Kristus itse toteutti kansalaistottelemattomuutta mitä suurimmissa määrin.

Thurénin väite, että kristittyjen ja juutalaisten suhde esivaltaan muuttui vasta toisen maailmansodan ja rotusorron myötä, on ehkä totta, mutta on mielestäni kaukaa haettua perustella tällä sitä, että se olisi ”raamatullista” tai Kristuksen esimerkin mukaista. Bonhoeffer on esimerkki, joka nostetaan nopeasti esille puhuttaessa kristittyjen vastarinnasta Natsi-Saksassa, mutta samalla helposti unohdetaan, että Saksan kirkot olivat pääasiassa natsien puolella. Natsien joukoissa toimineiden sotilaspastoreiden päiväkirjoja lukeneet tutkijat, ovat tulleet siihen tulokseen, että sotilaspastorien läsnäolo natsien suorittaessa etnisiä puhdistuksia, antoi sotilaille moraalisen mandaatin suorittaa hirmutekoja. Mikäli sotilaspastorit olisivat sivusta seuraamisen sijaan ottaneet aktiivisesti kantaa, olisi ainakin kristityt sotilaat saattaneet pysähtyä miettimään tekojaan. Thurénin teologian mukaan nämä sotilaspastorit toimivat niin kuin Jeesuskin olisi toiminut

Vaikka Thurén pystyykin tukemaan teologiaansa valikoiduilla raamatunkohdilla ja kristillisellä perinteellä, tällainen teologia on harhaanjohtavaa ja elämästä irrallista. Se, että keskustelu esivallan vastustamisesta on noussut kristinuskon keskiöön kunnolla vasta myöhemmässä vaiheessa ei ole epäraamatullista, vaan paluu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä.

Thurénin väitteissä näkyy selkeästi myös hänen etuoikeutettu taustansa. Ei ole sattumaa, että vapautuksen teologia syntyi nimenomaan latinalaisessa Amerikassa, sortavan esivallan alla. Siellä kyseinen teologia ei syntyessään ollut “vapautuksen teologiaa”, vaan ihan vain teologiaa ilman mitään etuliitteitä. Se otti huomioon ne elämän realiteetit, jossa paikalliset ihmiset elivät ja antoi heille toivoa siitä, että ahdingossa Jumala on heidän eikä sortajien puolella. Thurénin on ehkä valkoisena länsimaalaisena miehenä helppo luoda teologiaa, jossa kristityn tehtävä on alistua valtiovallalle, koska hän itse ei kuulu ihmisryhmään, jota olisi koskaan historian saatossa alistettu. Tämä etuoikeus on meidän länsimaalaisten valkoisten miesteologien “taakka”, jota joudumme kantamaan, ja joka meidän tulee nähdä. Meidän tulee ymmärtää, että se teologia jota me luomme omasta etuoikeutetusta asemastamme käsin ei ole yhtään sen puolueettomampaa, kuin rodullistettujen, naisten tai muiden historian saatossa alistettujen ryhmien teologia. Muuten luomme teologiaa, joka on niin elämästä irrallista, että se soveltuu vain meille itsellemme ja omaan viiteryhmäämme.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja opiskelee uskontojen suhdetta rauhaan ja konflikteihin Uppsalan yliopistossa

Israel on kirkon sokea piste

Israelin palestiinalaisiin kohdistuva rasistinen politiikka on ollut jälleen otsikoissa Ylen toimittaja Aishi Zidanin jouduttua viime viikolla etnisen profiloinnin kohteeksi yrittäessään tehdä työtään. Palestiinalaisiin ja palestiinalaistaustaisiin kohdistuva syrjintä ei kuitenkaan ole mitenkään uutta Israelissa. Mielenkiintoista sen sijaan on se, miten helposti nuo syrjivät käytännöt ja Israelin muut ihmisoikeusrikkomukset lakaistaan maton alle, kun kirkossa puhutaan Israelista.

                                                                                                                       

Kristillinen sionismi saa vapaasti kukoistaa Suomen luterilaisessa kirkossa. En ole ollut töissä yhdessäkään seurakunnassa, jossa ei järjestettäisi Israel-iltoja ja olen useasti messussa osallistunut esirukoukseen, jossa pappi erikseen rukoilee Israelin valtion puolesta. Monet seurakunnat järjestävät myös matkoja Israeliin. Käsitykseni mukaan noilla matkoilla harvoin mainitaan Israelin ihmisoikeusrikkomuksia tai sotarikoksia. Myös palestiinalaisten kristittyjen olemassaolo unohtuu kovin helposti.

Kristillisessä sionismissa on kyse siitä, että Israelin valtion tukeminen kuuluu kristityn velvollisuuksiin. Valitettavasti tämä tarkoittaa usein myös katseen kääntämistä pois Israelin valtion rasistisesta politiikasta ja sotarikoksista. Israel halutaan nähdä hyviksenä, ”Lähi-idän ainoana demokratiana”, joka ei tee virheitä. Jopa Israelin pommittaessa gazalaisia lapsia ja sairaaloita, käännetään nuo sotarikokset Hamasin tai palestiinalaisten syyksi ja Israel nähdään valtiona, joka vain toteuttaa oikeuttaan puolustaa itseään.

Israelin tukemisessa tai Israelin puolesta rukoilemisessa ei ole mitään väärää, kuten ei ole minkään muunkaan valtion puolesta rukoilemisessa. Israelin siunaaminen ei kuitenkaan tarkoita, että valtion rikoksia ja vääryyksiä tulisi siunata. Päinvastoin kristittyjen profeetallinen tehtävä on huomauttaa noista vääryyksistä ja tehdä kaikkensa, jotta ne saataisiin päättymään. Israelin sotarikosten tuominen päivänvaloon ja palestiinalaisten puolesta puhuminen ei tarkoita Israelin olemassaolon kieltämistä, tai Hamasin puolelle asettumista, samalla tavoin kuin Suomen valtion politiikan kritisoiminen ei tarkoita epäisänmaallisuutta. Vanhan testamentin profeetat kritisoivat hyvin kovasanaisesti Israelin kuninkaita, jotka sortivat köyhiä ja vähäosaisia. He tekivät tämän, koska he välittävät Israelin kansasta ja haluavat sen muuttaman toimintatapojaan. Samalla tavalla kuin Israelin toimintaa nykyäänkin kritisoivat juutalaiset ja juutalaisjärjestöt.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vastustaa Israelin valtiota tai juutalaisia. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on herätellä Suomen luterilaista kirkkoa muuttamaan sitä tapaa, jolla kirkossa puhutaan Israelista. Tätä toivovat myös Palestiinan kristityt, jotka ovat Kairos Palestine -dokumentissa julkaisseet avunpyyntönsä maailman kirkoille, jotka perinteisesti ovat nähneet vain Israelin näkökulman konfliktiin. Maailman suurin ekumeeninen toimielin, Kirkkojen maailmanneuvosto, on kuullut tuon avunhuudon ja puhuu kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta, tunnustaen Israelin sotarikokset ja laittoman miehityksen palestiinalaisille aiheuttaman kärsimyksen. Myös Suomen luterilainen kirkko kuuluu Kirkkojen maailmanneuvostoon, mutta sen kanta Israelin toteuttamiin vääryyksiin tuntuu olevan paljon epäselvempi kuin KMN:llä.

Vuonna 2009 julkaistu etelä-afrikkalainen tutkimus pyrki selvittämään, toteuttaako Israel miehittämällään länsirannalla apartheidin tunnusmerkit täyttävää politiikkaa. Etelä-afrikkalaisista, yhdysvaltalaisista, brittiläisistä ja israelilaisista tutkijoista koostuneen tutkimusryhmän puolitoista vuotta kestäneen tutkimuksen mukaan Israelin toteuttama politiikka on verrattavissa Etelä-Afrikassa tapahtuneeseen rotusortoon. Kuka tahansa länsirannalle matkustava voi itse käydä katsomassa israelilaisille ja palestiinalaisille erikseen rakennettuja bussipysäkkejä ja valtateitä sekä alueita, jotka ovat sallittuja vain juutalaisille ja todeta, että Etelä-Afrikan ja Yhdysvaltojen historiassa tutuksi tulleet apartheid-käytännöt ovat totisinta totta vielä tämän päivän Israelissa. Kansainvälinen kristillinen kirkko oli vahvasti mukana murtamassa Etelä-Afrikan apartheidia, mutta monelta osin tukee Israelin valtiota, joka toteuttaa täysin samanlaista politiikkaa. Israelin syrjivän politiikan ja sotarikosten myöntäminen ei ole antisemitismiä tai Israelin vastustamista. Sen pitäisi olla oikeudenmukaisuuteen ja jokaisen luodun ihmisen ihmisarvoon uskovalle kirkolle itsestäänselvyys.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja opiskelee uskontojen suhdetta rauhaan ja konflikteihin Uppsalan yliopistossa

Ps. Israel on ollut viime aikoina otsikoissa johtuen myös valtion tavasta vangita alaikäisiä palestiinalaisia. Yksi näistä lapsista on 16-vuotias Ahed Tamini, jonka vangitseminen on saanut myös paljon medianäkyvyyttä. Mikäli haluat painostaa Israelia vapauttamaan Taminin, sekä muut lapsivangit, voit allekirjoittaa Amnestyn vetoomuksen täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/israel-palestiinalaisnuori-ahed-tamimi-vapautettava/