Kirkon
virallisessa diskurssissa toistuu ajatus siitä, että kaikilla on yhtäläiset
mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua seurakunnassa. Kaikki ovat
tervetulleita. Huomaamatta jää, että tällaisten väitteiden esittäjät ovat
voittopuolisesti keski-ikään ehtineitä miesoletettuja, joilla on korkea asema kirkon
hierarkiassa. On helppo sanoa, että syrjintää ei ole, jos siitä ei ole
omakohtaista kokemusta. Ja jos pesee kätensä sorrosta, jota itse harjoittaa.
Elän
hengellisessä yhteisössä, jossa juuri kukaan ei uskalla julkisesti puolustaa
minua. ”Julkisesti” on tässä avainsana – suljettujen ovien takana hyväksyntä
kyllä näkyy ja tuntuu. Mutta jos otan julkisessa ahdistavassa tilanteessa
puheeksi väärän kohtelun, en voi luottaa, että nekään, joiden tiedän olevan
puolellani, uskaltavat seisoa selkäni takana. Erityisesti monet kirkon
työntekijät kokevat olevansa puun ja kuoren välissä. Omatunto kehottaa
kohtelemaan kaikkia tasaveroisesti, vihkimään samaa sukupuolta olevia, tekemään
tilaa moninaisuudelle. Silti seurakuntien arki on pitkälti vanhojen mallien
toistoa, ja näkymätön kipu jää näkymättömäksi.
Kirkossa
pelätään johtajia. Työntekijät pelkäävät työpaikkojensa puolesta. Pelko on
aiheellista, kun katsoo eri hiippakuntien reaktioita esimerkiksi pappeihin,
jotka ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia. Piiloon jää lukuisia muita
esimerkkejä keinoista, joilla muita kuin miesoletettuja työntekijöitä
kontrolloidaan. Alalle valmistuvat pelkäävät, että töitä ei saa, jos jättää
verkkoon jälkiä tasa-arvon kannattamisesta. Tämäkin pelko on todellinen, sillä
jo pelkästään naissukupuoli usein viivästyttää ensimmäisen työpaikan saamista.
Kesätöissä seksuaalinen häirintä, asiaton käytös ja syrjintä eri muodoissaan
ovat yleisiä.
Kaikkein
haavoittavinta on se hienovarainen elekieli, jolla naisoletetut, transihmiset
ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat riisutaan toimijuudesta. Esirukouksessa
rukoillaan, että avioliitto pysyisi miehen ja naisen välisenä. Avioliittoon
kuulutettujen kohdalla viikko toisensa jälkeen kiitetään Jumalaa siitä, että
hän on ”antanut avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle”. Hallinnossa
toteutetaan essentialistisia ”sukupuolten tasa-arvoon” liittyviä säännöksiä
ilman, että kukaan kyseenalaistaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sateenkaari-ihmisenä
ja naisena tunnen kirkkoa kohtaan vihaa. Jos seurakunnan toimintaan
osallistuminen aiheuttaa ajoittain itsetuhoisia ajatuksia, se ei voi olla kaikille
tasavertaista. Olen korviani myöten täynnä hyvien ihmisten hiljaisuutta, joka
johtuu johtajien kontrollivallasta. Tunnen suurta surua niiden lasten ja
nuorten puolesta, jotka kohtaavat rajua binääristä sukupuolittamista ja
hengellistä väkivaltaa seurakunnan toiminnassa. Katarina Alangon tutkimuksen
mukaan alle prosentti sateenkaarinuorista ajattelee, että uskonnollisen yhteisön
suhtautuminen heihin on positiivista.[1] Kirkossa
ei ole työsuojelupuhelinta, jonne kuka tahansa seurakuntalainen tai kirkon
toimija voisi soittaa, kun kohtaa järkyttäviä tai ahdistavia hengellisiä
tilanteita.
Onko
kirkon tavoite tosiaan se, että sateenkaari-ihmiset kohdataan ensi kertaa, kun
he ovat mahdollisesti tehneet itsemurhan ja makaavat arkussa siunauskappelissa?
Onko ”kaikille avatun pappisviran” tarkoitus olla käytännössä auki lähinnä
cisheteromiehille, jotka hymistelevät seksistisille vitseille rippileirillä?
******
Arvaan,
että joku ruudun takana ajattelee nyt, että kirjoittajan kannattaisi hankkia
ahdistukseensa ammattiapua. Kannattaisi käsitellä omat huonot kokemukset ja
siirtyä elämässä eteenpäin. Ikävä kyllä se ei käy niin helposti.
Keskusteluavulla on oma korvaamaton roolinsa, mutta se ei yksin ole ratkaisu
ongelmaan. Valtava joukko ihmisiä jakaa samankaltaisen kokemustodellisuuden
kuin minä. Ongelma ei ole meissä. Se on syvällä kirkon rakenteissa, ja sen nimi
on pelolla hallitseminen. Vaikenemisen kulttuuri ei ole järkisyin
perusteltavissa.
Minä
en aio tukahduttaa vihaani. Kuolen, jos suljen sisääni kaiken, mitä minä ja
kaikki muut kirkon marginalisoimat olemme kokeneet ja yhä koemme. Missään
kohtaa Raamattua ei sanota, että sorrettujen tulisi vaieta seurakunnassa. Sen
sijaan siellä sanotaan: ”Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka
Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.” (Sananl. 14:31)
Minut
on lapsena kastettu. Ennen kaikkea: minä olen syntynyt tähän maailmaan, vapaana
ja tasavertaisena. Jumala on luonut minut, joten mikä voi erottaa minut
hänestä? ”Ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään
nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei
mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi
Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)
Ei
minua ole luotu vaikenemaan. Eikä sinua. Jumala on antanut meille tunteet,
jotta niiden avulla rakentaisimme hänen valtakuntaansa, oikeuden ja totuuden
valtakuntaa, jossa miekat taotaan auran teriksi. Toivoisin, että jokainen
Kristuksen ruumiiseen liitetty ymmärtäisi sen hiljaisen kivun, jota kristityt
sisarukset edellä kuvatuista syistä tuntevat. Myötätunto osoittaa meille tien,
jota kulkemalla voimme tulla perheeksi, jossa kukaan ei satuta toista.
Rakastaminen vaatii rohkeutta, mutta niinhän se Jeesuksen ristintiekin aikanaan
vaati.
Teksti:
Saga Boberg
Kirjoittaja
opiskelee teologiaa Itä-Suomen yliopistossa.
[1] Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Alanko, Katarina 2014: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,
julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Suomennos
Kaljunen, Olavi. 33.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti