torstai 31. tammikuuta 2019

Kirkkoa johdetaan pelolla



 Mitä lähemmäs työelämään siirtymistä tulen, sitä enemmän minua pelottaa. Nuorena seksuaalivähemmistöön kuuluvana naisena en voi ikinä tietää, kuinka paljon ja millaista asiatonta kohtelua tai hengellisen vallan väärinkäyttöä tulee kohtaamaan. Jos nyt hakisin pappisvihkimystä, ei olisi montakaan piispaa, joihin luottaisin niin paljon, että uskaltaisin asettua prosessiin kuuluvaan kahdenkeskiseen tilanteeseen heidän kanssaan.

Kirkon virallisessa diskurssissa toistuu ajatus siitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa ja osallistua seurakunnassa. Kaikki ovat tervetulleita. Huomaamatta jää, että tällaisten väitteiden esittäjät ovat voittopuolisesti keski-ikään ehtineitä miesoletettuja, joilla on korkea asema kirkon hierarkiassa. On helppo sanoa, että syrjintää ei ole, jos siitä ei ole omakohtaista kokemusta. Ja jos pesee kätensä sorrosta, jota itse harjoittaa.

Elän hengellisessä yhteisössä, jossa juuri kukaan ei uskalla julkisesti puolustaa minua. ”Julkisesti” on tässä avainsana – suljettujen ovien takana hyväksyntä kyllä näkyy ja tuntuu. Mutta jos otan julkisessa ahdistavassa tilanteessa puheeksi väärän kohtelun, en voi luottaa, että nekään, joiden tiedän olevan puolellani, uskaltavat seisoa selkäni takana. Erityisesti monet kirkon työntekijät kokevat olevansa puun ja kuoren välissä. Omatunto kehottaa kohtelemaan kaikkia tasaveroisesti, vihkimään samaa sukupuolta olevia, tekemään tilaa moninaisuudelle. Silti seurakuntien arki on pitkälti vanhojen mallien toistoa, ja näkymätön kipu jää näkymättömäksi.

Kirkossa pelätään johtajia. Työntekijät pelkäävät työpaikkojensa puolesta. Pelko on aiheellista, kun katsoo eri hiippakuntien reaktioita esimerkiksi pappeihin, jotka ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia. Piiloon jää lukuisia muita esimerkkejä keinoista, joilla muita kuin miesoletettuja työntekijöitä kontrolloidaan. Alalle valmistuvat pelkäävät, että töitä ei saa, jos jättää verkkoon jälkiä tasa-arvon kannattamisesta. Tämäkin pelko on todellinen, sillä jo pelkästään naissukupuoli usein viivästyttää ensimmäisen työpaikan saamista. Kesätöissä seksuaalinen häirintä, asiaton käytös ja syrjintä eri muodoissaan ovat yleisiä.

Kaikkein haavoittavinta on se hienovarainen elekieli, jolla naisoletetut, transihmiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat riisutaan toimijuudesta. Esirukouksessa rukoillaan, että avioliitto pysyisi miehen ja naisen välisenä. Avioliittoon kuulutettujen kohdalla viikko toisensa jälkeen kiitetään Jumalaa siitä, että hän on ”antanut avioliiton lahjaksi miehelle ja naiselle”. Hallinnossa toteutetaan essentialistisia ”sukupuolten tasa-arvoon” liittyviä säännöksiä ilman, että kukaan kyseenalaistaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sateenkaari-ihmisenä ja naisena tunnen kirkkoa kohtaan vihaa. Jos seurakunnan toimintaan osallistuminen aiheuttaa ajoittain itsetuhoisia ajatuksia, se ei voi olla kaikille tasavertaista. Olen korviani myöten täynnä hyvien ihmisten hiljaisuutta, joka johtuu johtajien kontrollivallasta. Tunnen suurta surua niiden lasten ja nuorten puolesta, jotka kohtaavat rajua binääristä sukupuolittamista ja hengellistä väkivaltaa seurakunnan toiminnassa. Katarina Alangon tutkimuksen mukaan alle prosentti sateenkaarinuorista ajattelee, että uskonnollisen yhteisön suhtautuminen heihin on positiivista.[1] Kirkossa ei ole työsuojelupuhelinta, jonne kuka tahansa seurakuntalainen tai kirkon toimija voisi soittaa, kun kohtaa järkyttäviä tai ahdistavia hengellisiä tilanteita.

Onko kirkon tavoite tosiaan se, että sateenkaari-ihmiset kohdataan ensi kertaa, kun he ovat mahdollisesti tehneet itsemurhan ja makaavat arkussa siunauskappelissa? Onko ”kaikille avatun pappisviran” tarkoitus olla käytännössä auki lähinnä cisheteromiehille, jotka hymistelevät seksistisille vitseille rippileirillä?

******

Arvaan, että joku ruudun takana ajattelee nyt, että kirjoittajan kannattaisi hankkia ahdistukseensa ammattiapua. Kannattaisi käsitellä omat huonot kokemukset ja siirtyä elämässä eteenpäin. Ikävä kyllä se ei käy niin helposti. Keskusteluavulla on oma korvaamaton roolinsa, mutta se ei yksin ole ratkaisu ongelmaan. Valtava joukko ihmisiä jakaa samankaltaisen kokemustodellisuuden kuin minä. Ongelma ei ole meissä. Se on syvällä kirkon rakenteissa, ja sen nimi on pelolla hallitseminen. Vaikenemisen kulttuuri ei ole järkisyin perusteltavissa.

Minä en aio tukahduttaa vihaani. Kuolen, jos suljen sisääni kaiken, mitä minä ja kaikki muut kirkon marginalisoimat olemme kokeneet ja yhä koemme. Missään kohtaa Raamattua ei sanota, että sorrettujen tulisi vaieta seurakunnassa. Sen sijaan siellä sanotaan: ”Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.” (Sananl. 14:31)

Minut on lapsena kastettu. Ennen kaikkea: minä olen syntynyt tähän maailmaan, vapaana ja tasavertaisena. Jumala on luonut minut, joten mikä voi erottaa minut hänestä? ”Ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)

Ei minua ole luotu vaikenemaan. Eikä sinua. Jumala on antanut meille tunteet, jotta niiden avulla rakentaisimme hänen valtakuntaansa, oikeuden ja totuuden valtakuntaa, jossa miekat taotaan auran teriksi. Toivoisin, että jokainen Kristuksen ruumiiseen liitetty ymmärtäisi sen hiljaisen kivun, jota kristityt sisarukset edellä kuvatuista syistä tuntevat. Myötätunto osoittaa meille tien, jota kulkemalla voimme tulla perheeksi, jossa kukaan ei satuta toista. Rakastaminen vaatii rohkeutta, mutta niinhän se Jeesuksen ristintiekin aikanaan vaati.

Teksti: Saga Boberg
Kirjoittaja opiskelee teologiaa Itä-Suomen yliopistossa.


[1] Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Alanko, Katarina 2014: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Suomennos Kaljunen, Olavi. 33.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti