Aktivistien kirkko

”Mitä maailmantilanteen, joka on täynnä ristiriitoja ja kiistoja, pitäisi merkitä maailmanlaajuiselle kirkolle ja kirkollisille järjestöille? Pitäisikö meidän vähentää uhrien lukumäärää olemalla läsnä hätätilanteissa suojelemassa ja auttamassa? Pitäisikö meidän tarjota toivon kipinä julistamalla Jumalan rakkautta maailman kurjille? Vai pitäisikö meidän puhua pontevasti sortoa vastaan ja antaa ääni äänettömille?” (Alava 2008, 252.)

Mikä on kirkon rooli yhteiskunnassa? Suomalaisessa keskustelussa kirkkoa kritisoidaan jatkuvasti siitä, että se on joko liian poliittinen tai ei tarpeeksi poliittinen. Arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotot seksuaalivähemmistöjen sekä turvapaikanhakijoiden oikeuksista ovat herättäneet sekä inhoa että ihailua, ja vaikuttaa kovasti siltä, että kovin monet kristityiksi itsensä mieltävät eivät ole lainkaan varmoja siitä miten kirkon tulisi toimia yhteiskunnassa. Pitäisikö sen olla täysin erillään politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vai olla vahvana äänenä vaatimassa yhteiskunnallista muutosta?

Aion tässä blogikirjoituksessa ottaa vahvan kannanoton kirkkojen ja kristittyjen yhteiskunnallisen vaikuttamisen puolesta. Aion puolustaa ajatusta kristityistä aktivisteina, jotka eivät auta kärsiviä vain antamalla taloudellista, tai psykososiaalista tukea, vaan aktiivisesti ajavat kärsimystä tuottavien rakenteiden alasajoa.  Perustelen kantaani kristillisten kirkkojen ja järjestöjen näkemyksillä ja kirkkohistorialla käyttäen apunani toissa vuonna Suomen Lähetysseuralle tekemääni opinnäytetyötä ”Kristityt ihmisoikeuksien puolesta”.

Ihmisoikeudet kirkon sanoman keskiössä

Blogikirjoitukseni alussa oleva Suomen Lähetysseuran Uskoa Teoiksi –teoksesta irroittamani sitaatti kiteyttää mielestäni melko onnistuneesti kysymyksen kristillisten kirkkojen ja järjestöjen asemasta maailmassa ihmisoikeusrikkomusten ja sorron keskellä. Jos me kristittyinä näemme ympärillämme sortoa aiheuttavia rakenteita, tuleeko meidän antaa niiden rakenteiden olla ja vain auttaa niiden uhreja, vai muuttaa noita rakenteita, jotta enempää uhreja ei tulisi?

Ekumeeninen liike on toiminut uraauurtavana sortaviin rakenteisiin puuttujana jo YK:n ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisvuodesta 1948 asti ja osoittanut kristityillä olevan kirkkokuntaan katsomatta yhteinen tehtävä oikeudenmukaisemman maailman edistämiseksi. Kolmannen maailman äänien vahvistuttua YK:n yleiskokouksissa 1960-luvulla, rasismin, kolonialismin ja halpatyövoiman hyväksikäytön vastustaminen nousivat ekumeenisen Kirkkojen maailmanneuvoston työn keskiöön. (Heikka 2014. 37.) Kristillisillä kirkoilla on siis ollut aktiivinen rooli ihmisoikeuksien puolesta taistelussa jo YK:n ihmisoikeusjulistuksen alkuajoista lähtien. Kuitenkin jakamattoman ihmisarvon puolustamisella kirkossa on vielä paljon pidempi historia.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen osana juutalaiskristillistä perinnettä kumpuaa jo Vanhan Testamentin ajoilta profeetoista, jotka kovasanaisesti kritisoivat Israelin kuninkaita näiden epäinhimillisestä politiikasta, joka hyödytti vain rikasta yläluokkaa. Jeesus taas osoitti ihmisarvon olevan jakamaton, viettämällä aikaa niiden ihmisten parissa, jotka sen ajan yhteiskunnassa olivat hylkiöitä, saastaisia ja arvottomia. Myös myöhäisemmästä lähetyshistoriasta löytyy suuri määrä esimerkkejä siitä, miten lähetystyöntekijät ovat puolustaneet heikkoja ja taistelleet maahan painettujen puolesta. Tunnettuina esimerkkeinä mm. David Livingstonen taistelu orjuutta vastaan Afrikassa, William Careyn ponnistelut leskien polttamisen lopettamiseksi Intiassa, laaja-alaiset pyrkimykset naisten aseman parantamiseen ja paikallisten kirjakielten luomiseen sekä kaikki muu taistelu ihmisarvoisen elämän puolesta. (Ahonen 2005, 14–15).

Ihmisoikeuksien teologiaa

Luterilaisessa teologiassa ihmisen loukkaamaton ihmisarvo perustuu siihen, että hän on Jumalan omaksi kuvakseen luoma, Imago Dei. Toisaalta ihminen nähdään myös syntiin langenneena ja siksi kykenevänä käyttämään omia ihmisoikeuksiaan myös toisen ihmisen vahingoittamiseen. Tämän takia kristittyjen suhteesta ihmisoikeuksiin puhuttaessa pitää muistaa myös kristillisen teologian tapa korostaa oikeuksien sijaan ihmisen velvollisuuksia lähimmäisiään kohtaan. YK:n ihmisoikeussopimuksissa näkökulma on useimmiten yksilökeskeinen siinä missä luterilainen näkökulma taas on yhteisöllinen. Kristillisen käsityksen mukaan ihminen on vastuussa paitsi itsestään, myös lähimmäisistään ja koko yhteisöstä. Koska kristillinen etiikka on aina altruistista eli ensisijaisesti muita kuin ihmistä itseään hyödyttävää, ovat ihmisoikeudet välttämätöntä asettaa kristillisessä etiikassa vuorovaikutukseen vastuun kanssa. (Heikka 2014. 65–66.)

Ihmisoikeuksien voidaan siis nähdä liittyvän vahvasti kristinuskon ytimeen, luomisoppiin sekä oppiin ihmisen velvollisuuksista tämän läheisiin. Kuitenkaan käytännössä ihmisoikeudet eivät ole kristinuskossa toteutuneet uskonnon historian aikana aina kovin hyvin, ja monista hyvistä esimerkeistä huolimatta kristinuskon ja kristillisen lähetyksen historiasta löytyy myös lukemattomia esimerkkejä, joissa ihmisoikeudet ja kaikkien ihmisten jakamaton ihmisarvo eivät ole toteutuneet. Kristillinen lähetys onkin joutunut ajan kuluessa tarkastelemaan näkemyksiään ja paneutumaan syvemmin ihmisoikeuksien problematiikkaan. Kirkot ja niiden lähetykset ovat olleet oman aikansa lapsia niin, että ajan ihanteet ja arvot ovat heijastuneet tavalla tai toisella niiden elämään. Länsimaisen kulttuurin kristinuskoon liittävä kulttuuri-imperialismi on vain yksi esimerkki tästä. (Ahonen 2005. 15–16.)

Kirkko yhteiskunnallisena vaikuttajana

Myös feminismissä on kyse ihmisen jakamattoman ihmisarvon tunnustamisesta ja työskentelemisestä sellaisen yhteiskunnan eteen, jossa tuo ihmisarvo toteutuisi konkreettisesti. Tällä hetkellä tuo ei toteudu, vaikka monet yhteiskunnat ovatkin hyvin edistyksellisiä tasa-arvon näkökulmasta katsottuna. Maailma ei ole valmis. Ei edes ihmisoikeuksien kärkimaana tunnettu Suomemme.

Parin viikon päästä voimaan astuva tasa-arvoinen avioliittolaki on askel oikeaan suuntaan, mutta paljon on vielä tehtävää. Suomen translaki, joka vaatii sterilisaatiota sukupuolen juridiseksi vahvistamiseksi, on epäinhimillinen ja vanhanaikainen. Rasismi ja seksismi ovat edelleen vahvasti sisällä yhteiskuntamme rakenteissa. Nämä rakenteet aiheuttavat epätasa-arvon lisäksi myös muita välittömiä seurauksia ja pahoinvointia. Eikö kirkon tehtävä olisi työskennellä näitä rakenteita vastaan? Voimmeko väittää rakastavamme läheistämme ja samalla hyväksyä ne rakenteet, jotka vievät häneltä ihmisarvon? Eikö lähimmäisen rakastaminen tarkoita semmoisen yhteiskunnan luomista, jossa tuo lähimmäinen saa olla juuri oma itsensä ja tuntea itsensä arvokkaaksi juuri omanlaisenaan? Jumalan kuvana.

Toisaalta kirkko ei voi yhteiskunnallisena vaikuttajana myöskään puhua sorrettujen ihmisten päälle. Aidosti feministinen kirkko tekisi yhteiskunnallista vaikuttamista, antamalla äänen niille, joilta se on riistetty. Me emme voi edes hyvää tarkoittaen ajaa vähemmistöjen ja sorrettujen asemaa antamatta heidän itse osallistua siihen.

Minulle feministinen kirkko on haave, jonka eteen olen valmis tekemään työtä. Vaikka kirkon sanoman keskiössä on ihmisen jakamaton arvo Jumalan kuvana ja Jumalan rakkauden kohteena, on kirkko koko olemassaolonsa ajan toiminut myös tuota sanomaa vastaan. Kirkko on sortanut vähemmistöjä ja ottanut heidän äänensä. Feministisessä kirkossa nuo ihmiset saisivat äänensä kuuluviin. Valkoisen heteromiehen hegemonia väistyisi ja kirkon ääntä pääsisivät käyttämään myös he, joille sitä ei ole annettu. He, joilla on tarve osoittaa niitä yhteiskunnan sortavia rakenteita meille, jotka emme niitä aina näe. Feministinen kirkko ei puhuisi äänettömien äänellä, vaan antaisi heille takaisin sen äänen, jonka kirkko on heiltä ryöstänyt. Feministinen kirkko olisi aktivistien kirkko.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja on Tapiolan seurakunnan erityisnuorisotyönohjaaja

Lähteet:

Ahonen, Risto A; Pöntinen, Mari; Helminen Mikko (toim.) 2015. Oikeus uskoon, toivoon ja rakkauteen – Ihmisoikeudet ja kirkon mission. Pieksämäki: RT-Print OY

Alava, Henni 2008. Me kannamme seuraukset. Teoksessa Liisa Hovila Helminen (toim.) Uskoa teoiksi 150 vuotta – Suomen lähetysseura 1859-2009, Helsinki: Gummerus kirjapaino Oy.

Heikka Mikko 2014. Vapaina ja tasavertaisina – Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta. Helsinki: Kirjapaja.