Saako sorrettu suuttua?

”Keskustellaan asiasta niin kuin järkevät aikuiset.” ”Miten tästä tuli yhtäkkiä näin henkilökohtaista?” ”Tämä keskustelu ei mene eteenpäin ennen kuin rauhoitut.”

Kun tarkastelemme näitä arkipäiväisiä ilmauksia feministisestä näkökulmasta, niiden harmiton kuori alkaa murentua. Tone policing, jonka voisi kääntää suomeksi sävyn kontrolloinniksi, pyrkii siivoamaan syrjintää koskevista keskusteluista syrjityn ilmaisemia tunteita ja henkilökohtaisuutta, koska toinen osapuoli kokee ne häiritsevinä. Valitettavasti emme kuitenkaan elä maailmassa, jossa kaikki keskustelijat olisivat samalla viivalla syrjinnän suhteen. 

Sukupuolen, seksuaalisuuden, yhteiskuntaluokan, vammaisuuden tai etnisen taustan kaltaiset tekijät ovat saattaneet keskustelijoita eriarvoisiin asemiin jo ennen kun keskustelu on päässyt käyntiin. Sävyn kontrollointi on tämän tosiasian kieltämistä. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva pyytää toista rauhoittumaan tämän kertoessa kokemuksistaan syrjinnästä tai reagoidessaan keskustelussa tapahtuvaan syrjintään, hän valitsee pitää kiinni omista etuoikeuksistaan. Feministit ovat nimittäin huomauttaneet, että sävyn kontrollointi näyttäisi kohdistuvan ennen kaikkea sorrettuihin ryhmiin. Jos me kristityt olemme yhtä mieltä siitä että heikoimpia on puolustettava, meidän tulisi ottaa sävyn kontrolloinnin ongelmallisuus tosissamme. 

On etuoikeus etäännyttää itsensä raivon tai surun tunteista, kun keskustellaan syrjinnästä. Harmonia on taattu heille, joiden oikeudet eivät ole uhattuina. Cis-hetero kyllä pääsee kirkossa naimisiin ja tulee kirkon arjessa mutkattomasti kohdelluksi, vaikka keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kuinka myrskyäisi. Cis-heterolle annetaan kirkollisessa keskustelussa lupa vaatia harmonista lähimmäisenrakkautta niiltä, joiden identiteetit ovat jatkuvasti riepoteltuna. Lisäksi hän saa huomauttaa siitä, että näiden vähemmistöjen oikeuksista keskusteleminen vie energiaa ”tärkeämmiltä asioilta”, kuten diakonian toteuttamiselta. Vaan ajatella, että köyhyysloukussa elävä saattaa olla samanaikaisesti homo tai transihminen! Miksi sorretut ryhmät laitetaan usein tappelemaan keskenään huomiosta ja puhetilasta, joista leijonanosan vievät etuoikeuksien hallussapitäjät? 

Väitän, että on sekä feministisestä että kristillisestä näkökulmasta ongelmallista pitää minkään vähemmistön näkökulmaa ”normaalielämää” haittaavana taakkana tai rasitteena. Kaikista köyhimpien ja akuuteimmin oikeutta janoavien tulisi olla niin kirkossamme kuin yhteiskunnassamme etusijalla. Vieläpä siten, että he saisivat puhua omasta puolestaan ja määritellä itseään koskevien keskustelujen ehdot itse. 

Juuri se, että keskustelu vähemmistöjen oikeuksista koetaan häiritsevänä, paljastaa ettei tasa-arvo ole vielä valmis. Sävyn kontrollointi on keino vältellä omista etuoikeuksista seuraavaa epämukavuuden tunnetta. Kuitenkin vasta epämukavuuden rehellinen kohtaaminen voi viedä kohti aitoa yhdenvertaisuutta. Syrjittyjen tulee saada ilmaista kaikenkirjavia tunteitaan ja säilyä hyväksyttyinä keskustelukumppaneina. Tunne ja järki mahtuvat niin samaan ihmiseen kuin keskusteluun eivätkä sulje toisiaan pois. Rehelliset keskustelut syrjinnästä voivat herättää etuoikeutetuissa ymmärryksen väistyä sivummalle, kun taas toiset syrjityt voivat rohkaistua kuullessaan etteivät he ole kokemustensa kanssa yksin. 

Toisaalta omia etuoikeuksiaan ei ole tarpeen vetäytyä häpeämään, vaan niitä voi käyttää ilmaisemaan omastaan luopuvaa lähimmäisenrakkautta. Etuoikeutettu voi yksinkertaisimmillaan ilmaista syrjitylle, että tämän tunteet ovat oikeutettuja ja toiset kestävät ottaa niitä vastaan. Lisäksi hän voi kunnioittavasti kysyä ja kuunnella, millaista tukea toinen tarvitsee taistelussaan. 

Minä en kristittynä feministinä kaipaa enää yhtään enempää sellaista "kirkollista ykseyttä", joka ohittaa ihmisten eriarvoisuuden. En halua sellaista kirkkoa, jossa sorrettujen kokema vääryys vaiennetaan, jotta etuoikeutetut saisivat olla rauhassa. Rauhanomainen yhteiselo Kristuksessa on ehdottoman kaunis ja tärkeä tavoite. Matkalla sinne tarvitaan kuitenkin huutavia ääniä erämaassa. 

Tiia Orpana

Kirjoittaja on TK, sekä uskonnon- ja konfliktintutkimuksen maisteriopiskelija.