“Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1.Kor. 9:25-27)
Korinttilaisille kirjoittanut apostoli Paavali on tunnettu siitä, että hän ei ollut turhan vaatimaton. Entisessä elämässään fariseuksena hän koki eläneensä uskonnollisen lain tiukimpien tulkintojen mukaan. Myöhemmin eläessään kristittynä ja julistaessaan evankeliumia hän koki elävänsä kuuliaisesti sen kutsumuksen mukaisesti jonka hän oli saanut. Edellä lainatussa tekstikappaleessa Paavali puolustaa työtään apostolina sillä, kuinka paljon myönnytyksiä oman mukavuutensa kustannuksella hän on ollut valmis tekemään evankeliumin levittämiseksi. Hän on kohdistanut iskuja itseensä, vain jotta suurempi hyvä, sanoma Jumalan rakkaudesta varauksetta kaikkia ihmisiä kohtaan, leviäisi eteenpäin.
Paavali oli oman aikansa mittapuulla hyvin etuoikeutettu henkilö. Hän oli parhaassa iässä oleva, tarkemmin nimeämätöntä särkyä lukuun ottamatta perusterve, koulutettu vapaa mies. Hän oli saanut syntymälahjana Rooman kansalaisuuden, joka takasi hänelle monia etuja yhteiskunnassa, kuten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Hänen lähtökohtansa olisivat antaneet hänelle mahdollisuuden toimia vaikka kuinka merkittävässä yhteiskunnallisessa tehtävässä. Kuitenkin, hän valitsi itse luopua näistä etuoikeuksistaan. Hänen radikaali sanomansa vaati sitä. Paavalin mukaan pelastus ei ollut varattu vain koulutetuille miehille, joilla oli mahdollisuuksia tutustua kaikkiin juutalaisen lain pikkutarkkoihin säädöksiin. Sen sijaan pelastus oli tarkoitettu aivan kaikille ihmisille, riippumatta kansallisuudesta, sosiaalisesta statuksesta tai mistään muustakaan ulkoisesta ominaisuudesta. Tärkeää oli ainoastaan usko Kristukseen.
Voisiko näin radikaalia rakkauden ja tasa-arvon sanomaa julistaa, jos ei itse eläisi sen mukaisesti? Tuskinpa, ainakaan se ei olisi vakuuttavaa. Paavalille tämä tosin tarkoitti hänen oman asemansa huononemista. Kutsuakseen mukaan yhteiskunnan työtä tekeviä hänen oli ansaittava oma elantonsa omin käsin teltantekijänä. Hän ei jäänyt vain oman kansansa keskuuteen, vaan lähti itselleen vieraille alueille, jotta myös hänelle vieraat ihmiset kuulisivat hyvän sanoman. Yhteinen hyvä, evankeliumin leviäminen, oli hänelle tärkeämpää kuin omista etuoikeuksista kiinni pitäminen.
Tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskustelu käy kuumana muun muassa piispanvaaleista ja sukupuolten edustuksesta kirkon hallintoelimissä. Kirkon hallinnollinen johto, piispainkokous, on Helsingin piispanvaalien jälkeen all-male panel. Piispat, jotka ovat kirkon keskeisiä vaikuttajia sekä hallinnollisesti, edustuksellisesti että opillisesti, ovat kaikki miehiä, vaikka kirkon työntekijöistä merkittävä osa, paikoin jopa enemmistö, on muita kuin miehiä. (https://evl.fi/tietoa-kirkosta/tilastotietoa/henkilostolukuja) Me valkoiset cisheteromiehet olemme kirkossa vahvasti edustettuina. Enemmän kuin ansaitsisimme, jos edustus olisi täysin demokraattinen. Syyt tähän ovat niin historiassa kuin pitkään vallinneissa teologisissa virkakäsityksissä, eikä tilannetta muuteta hetkessä. Kuitenkin se, mitä voimme heti tehdä, on tämän valtavan etuoikeutetun asemamme tiedostaminen. Muutos lähtee siitä.
Jos me, valkoiset heteromiehet, haluamme omalta osaltamme olla viemässä eteenpäin evankeliumin ilosanomaa, meidän olisi noudatettava Paavalin esimerkkiä; luovuttava omista meille annetuista etuoikeuksistamme lähimmäisenrakkauden hyväksi. Kuinka voimme sanoa rakastavamme lähimmäistämme, jos emme ole valmiita asettumaan hänen asemaansa, suomaan hänelle samoja oikeuksia kuin meillä itsellämme on? Se ei ole meiltä pois, että annamme tilaa muillekin kirkon sisällä oleville ryhmille tulla edustetuiksi kirkollisissa päätäntäelimissä. Niin kauan kuin kirkon sisällä on ryhmiä, jonka asemaan emme toivoisi joutuvamme, on meillä tilausta feminisimille ja tasa-arvotyölle.
Klassinen kiusaamisen muoto on, että otettaan omalla kädellä toisen kädestä kiinni, ja aletaan sitten toisen omalla kädellä lyödä toista hokien: Älä lyö ittees! Monet meistä valkoisista heteromiehistä tuntuvat ajattelevan, että feministit ovat tällaisia kiusaajia, jotka tulevat kiusaamaan meitä vaatimalla meitä luopumaan etuoikeuksistamme. Todellisuudessa meidän pitäisi itse kohdistaa iskuja omaan ruumiseemme, vaatia itseämme luopumaan itse etuoikeuksistamme. Paavalin tavoin meidän tulisi nyt nöyrtyä, luopua ylimääräisestä hyvästämme lähimmäisen hyväksi ja siten kilvoitella lähimmäisemme rakastamisessa.
-Riki Kuivalainen
Kirjoittaja on teologian maisteri.
Kirjoittaja on teologian maisteri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti