Väkivallasta ja synnistä

Väkivallattomuus lienee yksi Jeesuksen tunnetuimmista opeista. Vaikka Jeesus veikin pasifisminsa melko äärimmäisyyksiin, on väkivallan vastustaminen yleisesti länsimaalaiseen demokratiaan kuuluva normi. Väkivallan vastustamisen retoriikka on viime aikoina ilmennyt esimerkiksi poliitikkojen puheissa heidän tuomitessaan "ääriliikkeiden väkivallan". Mutta mitä on väkivalta? Kun poliitikot puhuvat ääriliikkeiden väkivallasta, he tarkoittavat suoraa henkilöön tai omaisuuteen kohdistuvaa väkivaltaa. Ääriliikkeiden väkivallasta puhuminen on helppo tapa olla kiinnittämättä huomiota siihen rakenteelliseen väkivaltaan, jota usein juuri noiden äänekkäimmin väkivallan tuomitsevien poliitikkojen toimet saavat aikaan.

Rakenteellisen väkivallan käsite on norjalaisen sosiologi Johan Galtungin peruja. Hän on yksi rauhan ja konfliktin tutkimuksen alullepanijoista sekä Oslon Rauhantutkimusinstituutin perustaja. Rakenteellisen väkivallan käsite on teologisesta näkökulmasta tarkasteltuna hyvin lähellä filippiiniläisen vapautuksen teologin Vitaliano Gorospen ajatusta rakenteellisesta synnistä. Mutta palataan noihin yhtäläisyyksiin myöhemmin ja keskitytään ensin pelkästään rakenteelliseen väkivaltaan.

Rakenteellinen väkivalta eroaa suorasta väkivallasta sen peitellyn luonteen takia. Vähävaraisempaan yhteiskuntaluokkaan kohdistuvana rakenteellisena väkivaltana voidaan pitää esimerkiksi niitä yhteiskunnan ylläpitämiä rakenteet, joissa köyhällä on huomattavasti suurempi riski sairastua syöpään, sydänsairauksiin ja masennukseen. Yhteiskunnan rakenteissa ilmenevä seksismi ja rasismi voidaan myös määritellä rakenteelliseksi väkivallaksi.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna rakenteellinen väkivalta on erittäin tuhoisaa. Se luo epävakautta ja pahimmassa tapauksessa alistettua ihmisryhmää kohtaan kohdistettu rakenteellinen väkivalta synnyttää myös suoraa väkivaltaa. Tämän tunnustaminen auttaa ymmärtämään niitä tilanteita, joissa yhteiskunnan syrjimä ryhmä ajautuu väkivaltaiseen kapinaan hallitsevaa eliittiä vastaan. Länsimaalaisena ihmisenä on helppo tuomita esimerkiksi palestiinalaiskapinallisten toteuttama väkivalta, ja olla huomioimatta sitä rakenteellista (ja tässä tapauksessa myös suoraa) väkivaltaa, jota tuo ihmisryhmä on kokenut, ja joka on ajanut tietyt ryhmittymät käyttämään väkivaltaan.

Ironisesti rakenteellisesta väkivallasta johtuva suora väkivalta sortajaa kohtaan antaa sortajalle legitimiteetin harjoittaa lisää väkivaltaa – joko suoraa tai rakenteellista – sorrettua ryhmää kohtaan. Tästä taas syntyy väkivallan kierre, jonka pysäyttäminen voi olla erittäin hankalaa.

On etuoikeutettujen valtaapitävien ryhmien tekopyhyyttä nähdä ainoastaan rakenteellisesta väkivallasta kärsivien sorrettujen ryhmien suora väkivalta väkivaltana – ja samalla kääntää katseensa pois siitä rakenteellisesta väkivallasta, joka on ajanut nuo ryhmät käyttämään väkivaltaa. Poliitikoille varsin ominaista on myös tapa keskittää puhe mielenosoituksissa tapahtuneeseen väkivaltaan, eikä siihen rakenteelliseen väkivaltaan, jota nuo mielenosoitukset vastustavat.

Rakenteellisen synnin käsite on lähellä rakenteellisen väkivallan käsitettä, sillä se määrittelee synniksi sellaiset rakenteet, jotka sortavat ihmisoikeuksia ja estävät ihmisen vapauksia, kannustavat ahneuteen ja itsekkyyteen tai mahdollistavat ihmisiä olemaan näkemästä omaa osuuttaan ja vastuutaan maailman vääryyksistä. Yhtäläisyyden näkeminen ei ole vaikeaa. Samalla on hyvä tiedostaa, että rakenteellista syntiä tapahtuu jatkuvasti ja kaikkialla. Maailma ei ole valmis.

Mitä kirkon ja kristittyjen sitten pitäisi ajatella rakenteellisesta synnistä tai rakenteellisesta väkivallasta? Jeesus vietti eläessään aikaansa ihmisten kanssa, jotka kärsivät rakenteellisesta väkivallasta. Hän kohtasi vähävaraisia, sairaita, prostituoituja ja naisia, jotka yhteiskunta oli sulkenut ulkopuolelleen ja kohteli heitä tasavertaisenaan ottaen heidät avosylin mukaan yhteisöön. Toiminnallaan hän taisteli ruohonjuuritasolla rakenteellista väkivaltaa vastaan. Vanhan Testamentin profeetat kuten Aamos taas julistivat tuomiota oman aikansa päättäjille, jotka eivät välittäneet yhteiskunnan vähävaraisimmista ja huonovointisista.

Jeesuksen esimerkki näyttää meille, että kristillinen väkivallattomuus ja lähimmäisen rakastaminen voivat vastata rakenteellisen väkivallan haasteeseen. Toisin kuin usein saatetaan luulla, Jeesuksen opetukset väkivallattomuudesta ja toisen posken kääntämisestä, eivät ole koskaan tarkoittaneet tahdotonta alistumista, vaan aktiivista vastarintaa -  väkivallatonta sellaista. Niillä, jotka meidän maailmassa pitävät valtaa on hallussaan sellaiset väkivaltakoneistot, että niitä vastaan taisteleminen väkivallalla olisi tuhoon tuomittu yritys. Sen sijaan väkivallatonta vastarintaan vastaan tuolla valtaeliitillä ei ole keinoja puolustautua. Se on paitsi moraalisesti ylevämpi tapa toimia, myös tehokasta. Jeesuksen esimerkkiä seuraten, väkivallaton vastarinta yhteiskunnan rakenteellista syntiä ja väkivaltaa vastaan on kristittyjen ja kirkon velvollisuus.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja opiskelee uskontojen suhdetta rauhaan ja konflikteihin Uppsalan yliopistossa