Onko maata näkyvissä naispapeille?

Suomen suurimman nuorisomusiikkitapahtuman Maata näkyvissä -festareiden ympärillä kuohuu kirkollisten toimijoiden piirissä. Kuohunnan keskiössä ei kuitenkaan ole musiikki tai suoraan edes nuoriso. Kysymys on siitä, millainen kuva nuorille annetaan kirkosta ja heidän mahdollisuuksistaan toimia siinä. Festareita järjestävä Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY) ei virallisesti hyväksy naispappeutta. Tämän vuoksi perjantaina festareiden yhteydessä järjestetyssä messussa messua toimittamassa ei ollut yhtään naista, vaan ehtoollista jakoi toistakymmentä miestä. Tällainen all-male-alttari toteutetaan tapahtumassa joka vuosi.Naisilla on pääsy messussa vain avustaviin tehtäviin. Herää kysymys, miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, joka on jo kolmisenkymmentä vuotta vihkinyt naisia papeiksi ja jossa kaikki papit yleisesti velvoitetaan tekemään alttariyhteistyötä muiden pappien kanssa heidän sukupuolestaan riippumatta, voidaan edelleen sallia tietylle yhteisölle tietyssä tapahtumassa naispappeja syrjivä käytäntö.  

Onko kyse naispappien syrjinnästä ja kiusaamisesta, kuten monissa aihetta koskevissa somekeskuteluissa on todettu? Tehdäänpä ajatusleikki, että samantyylinen tilanne tapahtuisi nuorten keskuudessa koulussa. Koulu järjestää kaikenlaista toimintaa, ja yksi toimintamuoto on vanhempien poikien vetämä jalkapallokerho. Kaikki lapset pääsevät kerhossa pelaamaan, mutta kerhon vetäjät ovat aina poikia. Joskus paljon jalkapalloa pelanneet tytöt tiedustelevat, pääsevätkö he vetämään kerhoa. Pojat toteavat, ettei heillä ole koskaan ollut tapana, että tytöt vetäisivät kerhoa. Tytöt vetoavat kouluun, että eikö koulun säännöissä todeta, että kaikkia pitäisi kohdella yhdenvertaisesti? Koulusta todetaan, että näinhän se on, mutta poikien jalkapallokerho on vähän semmoinen poikkeustapaus, kun se on niin suosittu, että koulu ei halua turhaan suututtaa sen järjestäjiä, jotteivät ala pitää kerhoaan jossain muualla.

Puhdasta sukupuoleen perustuvaa syrjintäähän tuollainen toiminta olisi. Miksi sitten Maata näkyvissä -festareiden tapauksessa ei suoraan puhuta syrjinnästä? Koska kyseessä on kirkko. Kirkossa meillä on pitkä perinne sille, että asioita ei tehdä aina niin kuin maalaisjärki sanoo. Se johtuu siitä, että meillä kirkossa idealistisena tavoitteena on tehdä asiat Jumalan, ei ihmisten tahdon mukaisesti. Tämä näkyy monessa hyvässä asiassa, kun esimerkiksi kirkossa opetetaan antamaan anteeksi väärintekijöille tai rukoilemaan vihamiesten puolesta. Valitettavasti tämä toimintatapa näkyy myös monessa ongelmallisessa asiassa. Jumalan tahdon noudattamisen nimessä kirkko on sortanut muun muassa toisinajattelijoita ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Myös naiset ovat pitkään saaneet olla kirkossa enemmän toiminnan objektin kuin subjektin roolissa. Vasta viime vuosituhannen lopulla oma kirkkomme päätyi laajentamaan jo reformaatiossa esitettyä ajatusta siitä, että sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta, niin että myöskään sakramentin toimittajan sukupuoli ei vaikuta sakramentin pätevyyteen. Osa kirkkomme jäsenistä ei kuitenkaan koe tällaisen teologisen päättelyn olevan syystä tai toisesta pätevää, vaan koetaan, että Jumalan tahdosta pappisvirka on varattu eksklusiivisesti miehille. Naisten sulkemisessa pois alttaritoimituksista ei siis ole kyse syrjinnästä, vaan Jumalan tahdon noudattamisesta.

Kristittynä eläminen on jatkuvaa Jumalan tahdon etsimistä. Suurin Jumalan tahdon ilmaisu on rakkauden kaksoiskäsky. Olen kuullut teorian, että kun kristinuskon nimissä tuomitaan asioita, noudatetaan rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäistä osaa: rakastetaan Jumalaa yli kaiken, joskus jopa lähimmäisen rakastamisen kustannuksella. Koetaan, että ihmisen viime kädessä on parempi estää lähimmäistään tekemästä aborttia, laittaa hänet eheytymiskurssille tai rajoittaa hänen palvelutehtäviään kirkossa, koska Jumalan rakastaminen on ensisijaista ja lähimmäisen toissijaista. Jeesus kuitenkin opetti, että käskyn molemmat osat ovat yhtä tärkeitä, toista ei voi noudattaa noudattamatta toista.

Maata näkyvissä -festareiden tapauksessa, kun naisten pääsy ehtoollisen sakramentin jakamiseen on rajoitettu, haavoittuvia lähimmäisiä on monia. Naispapit, joilla on sekä sisäinen että kirkon antama kutsu palvelutehtävään, joutuvat kokemaan ammatinvalintansa sekä identiteettinsä kyseenalaistamisen. Pahinta ovat jotkin tapaukset, joissa festareilla pantapaidassa liikkuneet naispapit ovat kohdanneet erilaista epäasiallista huomauttelua. Kaikenlaiselle syrjinnälle ja häiriköinnille pitää olla kaikissa tapahtumissa nollatoleranssi.

Toinen kärsivä ryhmä ovat festareiden pääkävijät eli nuoret. Tapahtumassa rohkaistaan monin tavoin, esimerkiksi laulujen sanoituksissa, välispiikeissä ja puheohjelmissa, nuoria uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Kuitenkin pieni asia viestii, että jossain menee mahdollisuuksien ja unelmien raja; alttarille ei naisilla ole asiaa. Halutaanko tapahtumassa välittää nuorille viesti, että alttarin äärellä tytöillä ja pojilla ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia?

Olin itse vetämässä pientä seurakunnan nuorten ryhmää festareilla tänä vuonna. Nuoret pitivät tapahtumassa musiikista ja toisten nuorten seurassa. Toiset olivat kiinnostuneempia kristillisestä sanomasta kuin toiset, mutta kaikki tulivat mielellään mukaan perjantai-illan messuun. Kuitenkin, kun selitin, että messu on luterilaisen kirkon konservatiivisemman haaran järjestämä ja sen takia kaikki parikymmentä messua toimittavaa pappia ovat miehiä, näin välittömästi hämmennyksen ja oudoksunnan nuorten kasvoilla. Miten tällainen on mahdollista nykypäivän Suomessa ja kirkossa? 

Ehkä tämä asia ei heille päällimmäisenä asiana festareista jäänyt mieleen, mutta selvästi askarruttamaan se jäi. Toivon, että jos joskus vielä pääsen kirkollisen musiikin festareille viemään nuoria, ei heidän huomiotaan tarvitsisi kiinnittää sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiin, vaan ne olisivat kunnossa ja voitaisiin keskittyä festarien pääsanomaan maailman pahuudet voittaneesta Jumalan Karitsasta. 

- Riki Kuivalainen  

Kirjoittaja on pappeudesta haaveileva teologian maisteri.