Hyväntekijät viimeisellä tuomiolla

Tasaisin väliajoin kuulen puheenvuoroja, joissa painotetaan kirkon toiminnan olevan evankeliumin sanallisessa julistamisessa. Ajatus jatkuu yleensä siten, että sosiaalinen työ, yhteiskunnalliset kannanotot tai hyväntekeväisyys ovat evankeliumin julistamisen vastavoima. No, ehkei sentään vastavoima mutta vähintäänkin este tai harhautus johon kirkko ei saa kaatua. Yhteiskuntaan keskittyminen muka vesittäisi kirkon sanoman. Kirkon pitäisi keskittyä sanan julistamiseen, vaikka hyvän tekeminen onkin ihan kannatettavaa ja söpöä.

 

Raamatusta ja kirkon perimästä nousee tietysti monta kohtaa tällaista ajattelua vastaan, mutta keskityn tällä kertaa Matteuksen evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus esittää vertauksen viimeisestä tuomiosta.

Matt. 25:42-45

Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'

Tämän raamatunkohdan sanoma on vastustamattoman selkeä: todellinen usko näkyy tekoina. Usko ei ole ihmisyksilön mielen ratkaisu, jonka jälkeen voi elää elämän niin kuin ennenkin. Usko muuttaa ihmisen mielen ja käytöksen. Kirkon tulee puolustaa sorrettujen oikeuksia ja auttaa heitä. Teot ovat yhtä kiinteä osa evankeliumia kuin sanat.

Kirkon hyväntekeväisyys on monesti hyväksyttyä. Kirkon päättäjät muistavatkin mainita tämän aina saadessaan julkisuutta, sillä moni kirkon jäsen maksaa kirkollisveronsa pääasiassa siitä syystä että kirkko tekee hyvää. Tällainen ajattelu menee mielestäni vähän vikaan, sillä myös maailma on ymmärtänyt hyväntekeväisyyden tarpeen. Loistavaa työtä tekeviä järjestöjä ja liikkeitä löytyy ilman kristillistä uskoakin, ja ne tarvitsevat euroja siinä missä kirkkokin. Suoraan sanottuna: on kirkolta tekopyhää markkinoida kirkollisveron maksua väylänä hyvän tekemiseen. Teoilla tai kirkon jäsenyydellä ei ihminen voi pelastua, ainoastaan Jeesuksen armolla. Jos tämä jumaloppi ei nappaa, niin omaatuntoa voi lievittää antamalla euronsa muuallekin.

Kirkon ei pidä tehdä hyvää sen takia, että pitää tehdä hyvää. Auttamalla avuttomaksi tekevä hyväntekeväisyys on vallankäytön muoto. Kirkon on annettava leipä nälkäiselle, mutta kysyttävä vallanpitäjiltä, miksi köyhällä ei ollut leipää alunperin? Ja ehkä olennaisempi: arvoisa hallitus, milloin me voitaisiin lopettaa tämä leivänjakelu?

Köyhyyskeskustelu länsimaissa kääntyy aina nopeasti siihen, miten köyhät ovat itse vastuussa kohtalostaan. Se ärsyttää minua suuresti, ja kuvittelen sen ärsyttäneen Jeesustakin. Siksi Jeesus ehkä esitti vertauksensa puhumalla vain köyhyydestä ja ongelmista ilman selittelyjä.

 

Minun oli nälkä, koska olin ostanut ison telkkarin, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, koska krapulassa usein on, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, koska jätin vuokrani maksamatta, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, koska vaatteeni jäivät vieraaseen makuuhuoneeseen, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin elintapojeni vuoksi sairas ja tekemäni rikoksen vuoksi vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, eikö nyt vähän kannattaisi katsoa peiliin ja ottaa itseään niskasta kiinni, eihän yhteiskuntamme ylipaisunut sotebudjetti voi mitenkään riittää vapaamatkustajien hyysäämiseen?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: mitä ihmettä te nyt oikein lässytätte - eiköhän käydä tämä vielä kerran läpi alusta asti...'

Köyhiä omasta kohtalostaan syyllistävät jättävät katsomatta isoa kuvaa. He eivät näe omia etuoikeuksiaan. He eivät näe köyhyyttä tuottavia mekanismeja yhteiskunnassamme. Ei ole kertakaikkiaan mikään ihme, että elämänhallinta ei kiinnosta, jos mahdollisuutta tasapainoiseen elämään ei ole. Jos on lapsesta asti painettu alas, jätetty ulkopuolelle, kielletty mahdollisuudet, jätetty osattomaksi. Niin maailma tekee.

Minun oli nälkä, koska olin ostanut ison telkkarin antamaan tyhjään elämääni edes jotakin iloa tuottavaa, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, koska ainoiden ystävieni kanssa dokaamisen jälkeen krapulassa usein on, mutta te ette antaneet minulle juotavaa.

Minä olin koditon, koska jätin vuokrani maksamatta jäätyäni työttömäksi, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, koska vaatteeni jäivät vieraaseen makuuhuoneeseen jonne olin edes hetken tervetullut, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin mielenterveysongelmieni ja elintapojeni vuoksi sairas ja ainoana toivonani tekemäni rikoksen vuoksi vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

"Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, yritätkö nyt siis ihan tosissasi sanoa että kaikkia pitää rakastaa?'

Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti.'

 

 

Arto Leinonen

Kirjoittaja on kirkon diakoniatyöntekijä.